Mitä minulle kuuluu?

Aika pitkään olen jaaritellut hameenhelmoista ja mummoloista, vaikka saanutkin jo kauan teiltä sellaisia viboja, että olette ehkä hieman pihalla tämän blogin ailahtelevasta kirjoittajasta.

Haahuillessani tänään taas kirjakaupassa, havahduin siihen, että olen aivan hemmetin hyvällä tuulella.
Mikä ihmeen itsetutkiskelun paikka on Suomalainen kirjakauppa? Siellä hyllyjen välissä jostain syystä kuitenkin mietin tuota otsikon kysymystä itsekseni ja tajusin, että minulla on ollut jo pidempään kaikki enemmän kuin hyvin.

Viime päivinä olen tiennyt sen mm siitä että:
Fiilistelen puoli tuntia Ruohonjuuren uutta vanukasvälipalaa. 
Siitä kun jää sinne kirjakauppaan hivelemään kirjoja tunniksi, vaikka auto on maan alla kalliissa parkissa ja mittari raksuttamassa.
Siitä että tekisi mieli tuhlata kaikki rahat keittokirjoihin. Rahat mitä ei juuri nyt olisi ylimääräistä tuhlattavana, mutta sekään ei jostain syystä haittaa.
Siitä kun ei pääse yli ajatuksesta miten ihana olisi ripustaa riippukeinu sisälle asuntoon ja täyttää se tyynyillä.
Ehkä myös siitä, että kuuntelee täysiä Rollareitten – Beast of burden –biisiä kuulokkeilla Stockmannilla eikä voi olla tanssahtelematta ja laulamatta ääneen mukana.
Siitä kun sade ei haittaa, ja ehkä eniten siitä, kun ei malta mennä nukkumaan koska ei jaksaisi odottaa huomista.

 

Taidan olla hitaasti ja tasaisen varmasti lainehtinut taas kohti sitä mielenrauhaa, mitä karkasin Afrikkaankin huhtikuussa etsimään. Rehellisesti sanottuna taisin silloin olla reilu pari kuukautta ihan hukassa. Todella ärsyttävää ihmiselle, joka ei koskaan melkeinpä edes hukkaa niitä sukkia, mutta yhtäkkiä hukkaakin koko päänsä.

Muistan kun oli sellainen olo, kun olisi ollut riidoissa itsensä kanssa. Hakkasi vain päätä seinään ja huusi itsellensä, että samperi mikä suakin vaivaa, miksi et innostu mistään, mikä maailmanloppu nyt muka on kun se ei oikeasti ole lähelläkään? Miten turhauttavaa tavallaan olla allapäin ilman syytä, hämillään jostain elämänmuutoksista, mitkä itse niin kovin paljon halusi muuttaa. Vielä kun on aina ollut muka niin hyvä tsemppaamaan itsensä ylös ihan mistä tahansa kuopista ja olemaan ihan fiiliksissä pienimmistäkin asioista.

 

Nyt jälkikäteen kun katselee taaksepäin tuntuu tuo ajanjakso tietenkin ihan naurettavalta, mutta tavallaan kuitenkin aika tarpeelliselta.
Onko outoa sanoa, että on niin virkistävää välillä kompuroida omiin jalkoihinsa, jotta se sujuva juoksu tuntuisi sen jälkeen taas niin samperin vapauttavalta?