Rakkausimproa, Tuhkimoa ja koulutehtävien välttelyä

Hiiohoi!

Tähän alkuun heti tiedoksi, Kicks-arvonnan voittajat on onnetar valinnut ja heille lähtee sähköpostia tuota pikaa! Olkaa siis kuulolla Anni, Marjaana ja Reetta <3 

Kello on täällä puoli yksi, istun meidän koulun kirjastossa ja välttelen tuttuun tapaan koulutehtäviä. Aion kuitenkin aloittaa 3000-sanaisen lokikirjan kirjoituksen kuitenkin tänään, vaikka tekstiä tulisikin vaan rivillinen. Meidän pitää siis rustata joulukuun 18.päivään mennessä kunnon sepostukset työharjoittelusta, miten siellä meni ja mitä kaikkea opittiin ja reflektoida omaa tekemistä ja opin tietä. Ei onneksi mitään super akateemista settiä tarvitse olla (hyvä kun osaan sitä suomeksikaan edes keskiverrosti) mutta hyvin tovin oon sitä vältellyt.

Meen reilun tunnin päästä katsomaan MFA-linjan opiskelijoiden Cinderella -esitystä jota on kehuttu tosi paljon. Ihanaa nähdä monia suomivahvuuksia lavalla. Meidän koululla on siis oma Corbett Theatre missä melkein päivittäin pääsis katsomaan koulun opiskelijoiden demoja ja esityksiä. Lastensatujen fanina Cinderella kiinnostaa erityisen paljon <3

Mutta nyt kuitenkin pieni pätkä tästä aamusta. Meillä alkoi nyt siis viimeinen viikko opintoja tän vuoden puolella, ja nää vikat hetket ollaan yhdessä maisterivaiheen ohjaajaopiskelijoiden kanssa. Meidät on jaettu ryhmiin ja valmistellaan viikossa kaksi eri showcasea eli ikäänkuin pientä esitystä ja tällä kertaa tyylilajina on improvisaatio. Oon tehnyt hyvin vähän improa, mutta tiedän että se on mulle suhteellisen helppoa ja mukavaa. Tajusin sit edellisenä iltana pienessä paniikissa et sekin pitää luonnollisesti vetää englanniksi. Hengittelin ja päätin että en ala liikaa etukäteen murehtimaan, se harvoin auttaa missään. Enkä mä mikään ihan surkea ollut. Meidän toinen ohjaaja Ronja (hänkin suomalainen, jee!) on fyysisen teatterin ystävä, kuten minäkin, ja oli kerrassaan ihanaa olla hänen ohjauksessa. Tehtiin niin hauskoja improtehtäviä että sydän pakahtuu. Tää koulu on kyllä kiva paikka, on ihan mahtavaa päivä toisensa perään oppia ja kehittyä jatkuvasti. Voi onnea ja autuutta!
Toisen ryhmän ohjaajana on mun kämppis Kiki (meitä on siis yhteensä kämpillä viisi!) jolla taas on tosi erilainen tyyli, mutta ei missään nimessä huono. Aika paljon hillitympi vaan.

Noh, tänään sit kuitenkin tehtiin Kikin kanssa rakkausimproa. Jo tehtävänantoa kuunnellessa meinas kääntyä sisuskalut ympäri.
Meitä on ryhmässä kaksi miestä ja kaksi naista, ja meitä pyydettiin kirjoittamaan paperille kolme lausetta jotka haluaisit sanoa sinulle rakkaalle ihmiselle. Juuh elikkäs.

Kysyin saako ihminen olla kuka vaan erittäin rakas, vai tarvitseeko olla nimenomaan romanttisessa mielessä? Äidille, isälle ja siskoille keksisin tuhat ja yksi ihanaa lausetta mitkä haluaisin sanoa samantien.

Kyllä tarvitsee.

Asia kunnossa. Haavat auki ja happy tuesday!
Ylläoleva kuva on otettu lauantaina noin tuntia ennen meidän esitystä.
Mulla oli aika samanhenkinen mielen maisema tänään tän ohjeistuksen kuultuani.

Tiesin että työskennellään niiden lauseiden kanssa ihan kohta. Erittäin todennäköisesti kehollistetaan ne lauseet ja esitetään kaikkien edessä. Sitä me tehtiin eilenkin.
Sit vaihdellaan niitä ja keksitään yhdessä dialogia ja koreografioita ja ties mitä kamalaa piinaa. Loppu hyvin kaikki hyvin, kyllä mä sain jotain tekstiä aikaiseksi vaikka alkuun kaikki lauseet mun päässä tuntui joko liian henkilökohtaisilta tai imeliltä.
Meillä oli kaikilla aika saman henkisiä ajatuksia ja lauseita, joten kenenkään avautumiset et onneksi loistaneet melankoliallaan toisten mietteitä enempää.

On ihan todella hurjaa miten herkillä täällä ollaan melkein päivittäin. Tietty Shakespearea treenatessa keskittyy vähän eri asioihin kun vaikka fyysistä improa tehdessä. Mutta siellä Globellakin kun on jatkuvasti muiden tarkkailun alla, niin ohjaajien kuin opettajien ja ryhmäläistenkin, joutuu sitä omaa nahkaa kasvattamaan koko ajan paksummaksi ja paksummaksi. Virheitä korjataan, uusia tapoja ja positioita kokeillaan. Kaikki tehdään niin yksin vaikka ollaankin yhdessä. Näytellessä sitä on niin helkkarin avoinna, haavoittuvaisena ja alastomana muiden edessä. Sitä alkaa tiedostamaan omaa olemustaan niin käsittämättömän herkästi.

Muistan ekojen viikkojen Feldenkrais-tunnin jälkeiset itkut vieläkin niin elävästi. Kuinka vaikeeta muiden edessä ”neutraalisti” seisominen tai kävely voikaan olla. Tähän tietty liittyi hyvin vahvasti se negatiivisten tunteiden myllerrys mitä kävin useita päiviä pääni sisällä, varmaan muistatte miksi.
Huh heijaa.

Nyt yritän hetkeksi uppoutua lokikirjan pariin ja sit kipitän lasikenkien maailmaan.

<3 J