Ensimmäinen vuorokausi uudessa kotimaassa

Huh.

Ihanaa kirjoittaa tämä ensimmäinen postaus siinä mielen tilassa, että kaiki isoimmat säädöt ja vastoinkäymiset on todennäköisesti koettu, mitä tulee muuttoon ja muuhun säätöön. En halunnut kajotakaan tänne blogin puolelle ennen kun mulla on kotona sellanen jokseenkin seesteinen olo ja tunne siitä että kaikki sujuu. Ei vieläkään kaikki suju täydellisesti mutta isoimmat säädöt on onneksi takana.
Mutta nyt siihen ihka ekaan päivään ja lähdön tunnelmiin!

 

Kuten kerroin instastooreissa lauantaina, mua jännitti aika paljon. Meidän purjehdusreissu Turkkiin oli ollut aivan ihana ja rentouttava, en oikeen ees ehtinyt miettiä siellä lähtöä ja edessäolevaa elämänmuutosta. Se oli varmasti ihan hyvä juttu. Lauantaina kuitenkin iski pieni paniikki, mietin pari kertaa ihan tosissani että jos mä vaan jäisin kotiin. Itkin lauantaina jännityksen ja ikävän kyyneliä monta kertaa, niin poikaystävälle kuin kavereillekin kun pidettiin mun pienimuotoiset läksiäiset Kampin Bar Cónissa. (Vedettiin aivan ihania tapaksia ja hyviä viinejä, suosittelen <3!)

Sunnuntaina nukuttiin pitkään ja tehtiin Ilmarin kanssa aamiaista ja katottiin Brooklyn 99 Netflixistä, eli se oli kuin mikä tahansa normaali sunnuntaiaamu. Paitsi ei tietenkään ollut! Mun oli tosi vaikea katsoa toista silmiin kun meinas itku tulla koko ajan. Yritin vängätä vastaan ettei hän lähtisi saattamaan mua kentälle, koska tiedän mikä itkusirkus siitä tulisi. Hän kuitenkin tuli. Vietiin mun laukut ja käytiin syömässä, tähän asti kaikki meni ihan fine. Pystyttiin heittämään läppää ihan normaalisti. Sit kuitenkin boarding time alkoi lähestyä ja oli pakko lähteä kipittämään kohti turvatarkastusta. Voitte varmaan arvata loput. Ai saakeli mä inhoan hyvästejä. Tästä se kaukosuhde nyt taas alkaa!


Yritin kaikin voimin hymyillä ja pidätellä kyyneliä mutta sieltähän ne tuli Poseidoksen syvimmillä voimilla. Pyyhin kyyneliä vielä läpivalaisunkin jälkeen samalla kun silmät sumeina yritin sulloa pieniä ympäriinsä levinneitä kosmetiikkapulloja minigrip-pussiin. Se oli aika karseeta.

Sitten helpotti. Tuntui yllättävän kevyeltä. Kai se oli pieni henkilökohtainen katharsis kokemus.
Passintarkastuksen jälkeen kävelin niin kevyin askelin kohti lähtöporttia ja mulla oli niin kosmopoliitti-olo. Katselin muita samalle lennolle tulevia ja ihailin kuinka cooleja nuoria bisnesnaisia mun kanssa samalle lennolle olisi tulossa.

Katsoin ennen bussiin hyppäämistä vielä whatsapp-viestit ja se oli virhe. Padot auki taas.


Vasta kun kone oli ilmassa aloin taas näkemään lähdön hyviä puolia. Katsoin koko matkan Brooklyn 99 -sarjaa ja nauroin usein ääneen. Nauraminen helpottaa kummasti.
Kone laskeutui ajallaan, noin kello 18.10 (?tai jotain?) ja tilasin lentokentän wi-fiä hyödyntäen Uberin. Sen löytäminen osoittautui mulle yllättävän helpoksi, vaikka suunnistaminen ei oo todellakaan mun vahvuus. Päin vastoin, se on enemmänkin ehkä suurin heikkouteni 😀
Kuskilla oli niin käheä Rafiki-tyylinen ääni että mua vähän hihitytti koko ajan. Juteltiin tosi kevyttä small talkia. Jouduin olemaan yhden yön hotellissa koska mun check-in Loughtonin kämppään olisi vasta seuraavana aamuna klo 11. Yövyin Hotel Half Moonissa Southwarkissa, joka osoittautui todella ihanaksi hotelliksi. Laittakaa ylös, tosi suloinen paikka ja hyvä sijainti!
Tottakai olin nähnyt kuvat huoneista sitä varatessa, mutta se oli oikeesti vielä paljon idyllisempi livenä. Matka Gatwickistä kesti Uberilla noin tunnin ja maksoi noin 50 puntaa.


Kirjauduin sisään ja menin illastamaan hotellin ravintolaan ypöyksin. Pääsin nettiin ja heti raportoin kaikille että täällä nyt ollaan ja meininki on ihan todella Emmerdale! Ei tietenkään yhtä landea, mut ne talot?! Kaikki on niin matalia ja pieniä ja vieri vieressä.
Söin fetasalaatin ja cevicehä (wau, ketä kiinnostaa) ja painuin nukkumaan. Okei, myönnän. Poltin yhden röökin koska hermostutti. Se maistui kuitenkin ihan kamalalle ja jäi kolmen hatsin jälkeen tuhkakuppiin.

Otin todella pitkän kuuman suihkun jonka aikana säikähdin omaa peilikuvaani kolmesti ja olin varma että nyt tänne murtaudutaan ja loppu on lähellä. Olin tosi säikkynä ensimmäisen tunnin jonka jälkeen tuijottelin haltioituneena telkkaria ison sängyn uumenista. Telkkarin hölinä selkeesti rauhoitti mua 😀

Sieltä tuli paikallinen Hyvät ja huonot uutiset -ohjelma jonka läpistä ymmärsin ainakin 70%. Se yllätti ja tuntui merkitykselliseltä. Otettiin illalla vielä facetime -puhelu Immun kanssa. En meinannut heti saada unta, mikä ei yllätä yhtään. Kierin ja pyörin sängyssä kuin riivattu ja heräilin ensin kahdelta, sitten neljältä ja lopulta kuudelta. Ennen nukkumaanmenoa kuuntelin kaikkia mahdollisia ääniä ja mietin rikostilastoja Lontoosta. Ihan kun niistä mitään tietäisin, mutta aloin epäillä että ne olisivat korkeat.

Nukuin koiranunta seiskaan ja menin kahdeksan jälkeen aamiaiselle. Ennen aamiaiselle raahautumista kuitenkin fiilistelin monta minuuttia tuijotellen hotellihuoneen ikkunasta. Edessäni oli aurinkoinen(!) ja erittäin idyllinen näky Lontoosta. Doubledeckeriä ja koulupukuisia nuoria. Mustia hassunmallisia takseja ja paljon vilinää. Näkymä oli aivan ihastuttava!

Half moonin aamiaislistalta sai tilata mitä vaan (plus aamiaisbuffapöytä <3 ) ja otin avokadoleivän ja uppomunat. Aamiaisen jälkeen lähdin reippailemaan lähimaastoon ja kävin mm. viereisessä puistossa ja kolmessa eri ruokakaupassa vaan ihmettelemässä. Ruokakaupoissa on ihana pyöriä ulkomailla. Vielä ihanampaa oli vaan tuijotella ohikulkevia ihmisiä. Kaikki näyttää täällä niin erilaiselta sit kuitenkin, lapset varsinkin! Monilla on hame tai housut ja sukat, mutta ei sukkiksia, vaikka oli aika perhanan vilakkaa. Oh well, ehkä tää on näiden juttu.

Suuni loksahti kuitenkin totaalisen auki kun Game of Thronesin Jorah Mormont pyöräili ohitseni.
Tein ehkä elämäni aidoimman double checkin ja mietin hetken näinkö unta. Iain Glen se kuitenkin oli, vilahti ohitseni. Meillä oli nanosekunnin kestävä katsekontakti ja muistan sen ikuisesti. Iain selkeesti nyt stalkkaa meitä suomalaisia, kun juuri pari päivää ennen erään kaverin sisko oli myös törmännyt häneen lentokoneessa. Pieni maailma!

Reilun tunnin käppäilyn jälkeen laitoin kamat kasaan ja tilasun uberin, Loughtoniin ajoi vajaan tunnin ja koko matkan juttelin kuskin kanssa kaikesta. Koulusta, ilmastosta, ruuasta, monarkiasta ja perheistä. Perillä McKinley Residentialin jäbä jo odotteli avaimet kourassa ja mun rintaa puristi. Mitä jos tuleva kotini olisikin täys läävä ja rotat vilistäisivät pitkin ikkunalautoja….

Kämpästä ja kototutumisesta lisää seuraavassa jaksossa 😉

MUAHAHAHA!!!!

 

Ei vaan, mun pitää nyt lähteä kohti NB1 luokkaa ja rekisteröitymistä, jatkan kyllä myöhemmin tarinointia 🙂 Kivaa viikonloppua!

 

 

 

<3J

 

 

 

 

Oon käyttänyt viime aikoina usein termiä henkinen syke, kun oon kuvaillut mun olotiloja frendeille. Se ei tunnu vieläkään laskevan!