Pahinta just nyt

Aurinko paistaa ja kesä on tullut jäädäkseen (*ristii sormensa*). Lämpötilat huitelee suorastaan ihanissa lukemissa ja ihmiset ovat aurinkoisia. Me ollaan Harrin kanssa päästy nautiskelemaan kesän tuomista tuoksuista ulos ja kaikki on käytännössä hyvin.

Yksi asia kuitenkin mikä riivaa omaa pientä päätä, on liikkumattomuus. Mä tiedän, mä tiedän, ei mee kauaakaan, kun taas viipellän menemään aropupun lailla. Mutta kyllä mä valehtelisin, jos väittäisin, ettei mun päätä kiristäisi, etten pääse purkamaan ajatuksia treeneihin.

Meillä kaikilla on omat keinomme selvitä ja lievittää stressiä. Yksi maalaa, toinen kirjoittaa ja kolmas juoksee. No itse kuulun juurikin tuohon ryhmään numero 3. Mulle liikunta on niin isoa terapiaa ja lenkille tulee purettua ilot, surut ja kaikki siltä väliltä. Se on mun omaa aikaa nollata päätä ja jäsennellä tapahtumia.

 

Voin kai sanoa, että tässä on tapahtunut kaikenlaista, joka todellakin kaipaisi sitä jäsentelyä. Ja liikkumaan en pääse. Tiedän, että siihen ei mene kauaa, niin kohta jo olen taas liikkeellä, mutta nyt kun sitä liikettä kaikista kipeiten kaipaisin, niin se ei ole mahdollista.

Samalla kun kirjoitan tätä, mietin että tämä on todella pieni murhe. Mutta samalla mietin, että on se on oikeastaan myös aika iso murhe. Sillä kun keinot purkaa asioita ovat vähemmällä, ne alkavat turhauttaa. Turhautuminen on muutenkin todella kuluttava olotila ja tunne ja siksi haluaisin siitä eroon. Ja mielellään asap.

Onneksi ihan kohta on juhannus ja me suunnataan maalle. Vaikka uinti- ja saunakieltokin on päällä, niin ajattelin olla mökillä yleishäärä ja vaikka sitten köpötellä itikoita karkuun. Ehkä se tekee mielellekin hyvää päästä metsän keskelle nauttimaan hiljaisuudesta, puuhaamaan jotain pikku juttuja ja syömään hyvin. Tietenkään aikaa perheen kanssa unohtamatta.

Iloa ja aurinkoa kaikille! <3

Xoxo,

Janni