Kun kaikki kenee päin…..

Mulla oli eilen suorastaan elokuvamaisen surkea päivä. En muista, että ihan hetkeen olisi kaikki mennyt niin pieleen, kun eilen meni.

Aamu alkoi suhteellisen hyvin, verrattuna muuhun päivään. Olin vahingossa painanut herätyskellon pois ja nukkunut 30min ”yliaikaa”. Onneksi minulla oli ensimmäiset sovitut tapaamiset vasta iltapäivällä, joten vahinkoa itsessään ei tapahtunut.

Tein toimistohommia aamupäivän. Minulla oli pitkä to do -lista, joita olisi pitänyt ehtiä tehdä, mieluummin jo alkuviikosta. Nyt oli aikamoinen paine saada kaikki kasaan ajoissa, ennen ohjausta. Puhelin pärisi kuitenkin koko päivän ja hiljalleen to do -lista alkoi kasvamaan kuin varkain. Yhtäkkiä kello oli niin paljon, että oli pakko vetää salikamat päälle ja lähteä kohti punttista. Nyt oli jo vähän kiire.

Juuri kun olin vetänyt ulkotakin niskaan puhelimeni soi jälleen. Numero oli 030 -alkuinen. Ensin ajattelin sen olevan vain jokin operaattorimyyjä, mutta tarkemmin ajateltua muistelin niiden usein alkavan 010 numeroilla. Vatsasin puheluun ja lääkäristä soitettiin.

Olin joitain viikkoja sitten käynyt vastaanotolla eräästä asiasta, tarkemmin ottaen ihomuutoksesta, joka ei minua juurikaan ollut vaivannut. Joku ääni takaraivossa kuitenkin sanoi, että ehkä tämä nyt olisi hyvä käydä näyttämässä, ihan vaan varuiksi. Ihotautilääkärikäynnin jälkeen minulle varattiin aika leikkaukseen, koska muutos sisälsi värimuutoksia ja useampaa eri väriä. Itse leikkaus oli hyvinhyvin pieni puolentunnin operaatio, ihan siis pelkkä nipsnaps homma. Poistosta oli kulunut parisen viikkoa ja olin jo aika varma, ettei mitään häikkää ollut, koska puhelua ei ollut vielä kuulunut. No nyt kuului.

Tiettävästi ei ole mitään hätää tai syytä huolestua, mutta jostain syystä patologilla haluttiin jatkaa tutkimuksia ja tehdä lisää kokeita koepalaan. Jotenkin mun mieli alkoi käydä ihan ylikierroksilla ja totta kai huolestuin asiasta. Lääkärin kanssa keskusteltua, hän painotti, että nyt ei kannata stressata asiasta enempää, vaan hän soittaa kun on lisää kerrottavaa.

Puhelun päätyttyä en pystynyt oikein ajattelemaan enää selkeästi. Nyt kun on muutenkin stressiä päällä, niin mieli alkoi heittämään ihan häränpyllyä puhelun jälkeen. Pahimmat mahdolliset ajatukset alkoivat virrata mieleeni, vaikka järjellä selitinkin itselleni, että ei tässä ole mitään hätää. Lääkärikin sanoi niin. En tiedä olisinko reagoinut näin voimakkaasti, jossei minulla olisi jo valmiiksi paljon mielen päällä. Koko pakka meni kuitenkin ihan sekaisin.

Nyt jo myöhässä ohjauksesta lähdin juoksemaan autotalliin ja kaivamaan auton esiin. No ylläripylläri, autotallin ovi oli jumissa eikä auennut (ei ollut muuten eka kerta). Ajattelin että ei tämä nyt voi enää olla tottakaan ja lähdin peruuttamaan pientä kapeaa, mutkittelevaa ulosajoramppia perä edellä pois, jotta pääsisin luikahtamaan sisäänajo-ovesta ulos. Sydän hakkasi vielä lääkärin puhelusta, ahdisti olla myöhässä ja samaan aikaan pää kävi listaa kaikista päivällä hoitamatta jääneistä asioista. ”Hitto kun olisi pitänyt saada blogi ulos, ehtiä vastaamaan viesteihin ja tubekin jäi nyt ajastamatta…” PAM! Peruutin suoraan hallin kivipylvääseen.

Jäin istumaan autoon ja tuijotin ulosajoramppia. Kyyneleet alkoi virtaamaan poskille. Tämäkin nyt vielä tähän. Nousin autosta tarkastaakseni vahingon. Takavalo rikki ja naarmu perässä. Tässä kohtaa en enää tiennyt mitä ajatella. Suututti oma huolimattomuus, oma terveys takaraivossa kolkuttaen. Yritin ajatella, että tämä on onneksi vain peltiä ja sitä saa uutta. Mutta samaa ei voi sanoa terveydestä.

Keräsin itseni, pääsin hallista ulos ja saavuin myöhässä valmennukseen. Itkussa oli pidättelemistä, etenkin siinä vaiheessa kun valmennettava kysyy, ”miten voit, onko kaikki hyvin?”. Enpä ollut robotti, vaan purskahdin itkuun asiakkaani edessä. Hävetti oma epäammattimaisuus. Hän oli onneksi maailman ymmärtäväisin ja se helpotti oloani suunnattomasti ja tunti saatiin vedettyä kunnialla loppuun.

Kun jäin itsekseni salille, ajattelin lähteväni kotiin. En jotenkin olisi halunnut yhtään ihmiskontaktia ja olisin halunnut hautautua viltin alle piiloon maailmalta Harri kainalossa. Istuin hetkeksi alas, söin välipalapatukan ja vedin muutaman kerran happea syvään. Ajattelin, että nyt en voi tälle tilanteelle mitään tässä kohtaa. Voin joko lamaantua täysin ja surkutella siihen asti kunnes loput testitulokset tulevat. Ja jos ja kun ne ovat hyviä tuloksia, niin sitten olen tuhlannut viikon tai toisenkin täysin turhaan huolehtimiseen. Autohuoltokin on jo mennyt kiinni, joten tätäkään asiaa en nyt pysty edistämään tässä kohtaa. Ja jos lähden nyt kotiin, alan vellomaan surkeissa ajatuksissa, se on varma. Niinpä päätin jäädä salille treenaamaan ja siitä vielä hierontaan avaamaan aivan tukossa olleita lonkankoukistajia.

Kun tulin illalla kotiin, Jolle oli hakenut meille pokebowlit ja käynyt Harrin kanssa ulkona. Liikunta ja hieronta oli saanut minulle niin hyvän olon, etten jaksanut enää lainkaan puhua tai murehtia koko päivästä. Oloni oli oikeastaan ihan ok.

Tänään aamulla sitten aloin uudella energialla hoitamaan käytännönasioita. Ymmärsin, miten paljon pystyn itse vaikuttamaan omiin ajatuksiini. Olisin voinut perua valmennuksen ja jäädä kotiin itkemään. Mutta kun väkisin raahasin itseni muualle ja vielä suuremmalla tahdonvoimalla jäin treenaamaan (voin kertoa, että oli muuten ihan hilkulla että olisin lähtenyt kotiin), loppupäiväni sujui ihan mukavasti.

Elämä heittää eteen toisinaan jos jonkinlaisia ylläreitä. Tänään olen ajatellut asioita taas selkeämmin. Mitä ikinä vastaan tuleekaan, kyllä mä siitä selviän. Ja suurella todennäköisyydellä mitään huolenaihetta ei edes ole. Niinpä en suostu sitä asiaa nyt murehtimaan, kun vielä ei edes ole mitään murehdittavaa.

Pidetään ajatukset siis positiivisina, koska se on loppupeleissä ainut asia, mihin me pystytään itse vaikuttamaan. Elämää kun ei voi kontrolloida. <3

Lisäksi haluaisin muistuttaa, miten tärkeetä on välillä tarkkailla omaa ihoa, tai pyytää kumppania tai kaveria kurkkaamaan paikat, joihin ei itse näe (esim. selkä). Mä päätin, että alan tästä lähtien käymään kerran vuodessa koko kehon luomitarkastuksessa. Ihan vaan varman päälle.

Xoxo,

Janni