Supertauti


Niin legendaarista ja kliseistä kuin se onkin, niin nyt on ”taas se aika vuodesta”, kun tuntuu, että kaikki ympärillä räkivät ja köhivät enemmän tai vähemmän. Yleisesti ottaen ehkä tuntuu, että oikeastaan elokuusta saakka on saanut kuulla tätä fraasia enemmän kuin tarpeeksi.
Hetken jo ajattelin, että tässä on tullut itse säästyttyä pahimmalta. Olin kuitenkin väärässä, nimittäin viimeiset 3 viikkoa olen ollut vähän oudossa olotilassa. Hetken on tuntunut ihan hyvältä ja sitten taas tosi kipeältä. Ja juuri kun olen luullut selättäneeni taudin ja uskaltautunut kevyelle treenille, on pöpö iskenyt uudestaan. Tai siis varmaan vaan saanut uutta pontta reenaamisen väsyttämästä kropasta.
Olin jotenkin ajatellut, että pikkunuha, joka minulle lomallani tuli, olisi vain siitä kun stressi laukesi. Olihan minulla ollut hiukan flunssan oireita jo ennen reissua, mutta ajattelin että sopiva pieni stressi piti flunssan lomaan asti loitolla. Noh, lomalla en juuri muuta tehnyt kun levännyt ja maannut muutamaa treeniä lukuunottamatta, joten ajattelin, että kyllä se nyt on tällä taputeltu. Ei ollut.


Niin paljon olen nyt kuullut lähipiiristä tästä pitkästä taudista ja siitä, kuinka se on mennyt poskionteloihin tai korviin, että ihan hirvittää. Kyselin seuraajiltani tänään instassa, että onko heillä ollut oireita ja ovatko käyneet lääkärissä diagnosoimassa mikä on vikana ja vastauksia on ropissut kauhealla tahdilla! Siellä osalla on tauti kestänyt yli 2kk ja toisilla todettu lääkärissä käynnin jälkeen mm. oireeton keuhkokuume (en edes tiennyt tällaista olevan!), joten päätin varata itselleni huomiseksi kurkku-, nenä- ja nieluspesialistin vastaanoton.
Nyt alkaa meinaan riittää tämä vetämätön olotila, etenkin kun töitä olisi niin paljon kun vain ehtisi (ja jaksaisi) tehdä, puhumattakaan hommista täällä kotona. Muutenkin tämmöinen pidempi reenaamaton ajanjakso alkaa pikku hiljaa kiristää päässä. Puolikuntoisena tai kipeänä en todellakaan aio lähteä treenaamaan, mutta kylläpä se kehossa ja erityisesti päässä tuntee, kun ei ole päässyt vetämään kunnon treenejä hetkeen. Alkaa turhauttaa ja pinna kiristyy tavanomaista helpommin. Myös keskittyminen on mitä on ja tuntuu, että koko kroppa on jotenkin ihan löysä. Ja nyt puhun voimatasoista.
Se on myös jännä, miten motivaatio terveellisestä ruokailusta katoaa juuri silloin, kun sen vähiten pitäisi. Nyt kun ei pääse treenaamaan, on ihan sellainen olo, että ei voisi vähempää kiinnostaa puputtaa porkkanaa, vaan kumota litra tolkulla jätskiä ja karkkia suusta alas. Silloin taas kun pääsee treenaamaan, tekee mieli automaattisesti ruokkia kroppaa terveellisellä ja laadukkaalla ruoalla.


Kun ei pääse treenaamaan, se vetää päällensä semmoisen oravanpyörän, että mielialakin alkaa kärsiä siitä. Vaikka kuinka yrittää ajatella, että kyllä tämä tästä ja nyt vaan pitää hoitaa itsensä kuntoon, niin kyllä tässä alkaa muutaman viikon jälkeen kärsivällisyys jo olla vähän koetuksella. Kun syö huonoa ruokaa (tilaa vaan woltista mitä sattuu ja syö herkkuja), niin ei se ainakaan suoranaisesti paranna oloa.
Ja mitä ruokailuun tulee, niin sain paljon vinkkejä instassa liittyen vitamiineihin ja muihin vippaskonsteihin. Mainittakoon, että mulla kyllä on ihan kohtuullisen hyvin tämä puoli hallussa. Vedän päivittäin 1-2 inkiväärishottia, syön sinkkiä, C:tä, ruusunjuuriuutetta, B:tä, D:tä, kalanmaksaöljyä, seleeniä, biotiinia, piitä, MSM:ää, mankkua jne.. Syön itseasiassa niin paljon vitamiineja ja muita ravintolisiä, että viikkoannoksestani saisi kasattua varmaan kolmemetrisen pilleritornin 😀 En siis usko, että näistä homma on omalla kohdallani kiinni.

Huomista diagnoosia siis odotellessa. Ei tässä auta kuin nöyrtyä pöpön edessä. Tsempit sinne kaikille ketkä taistelette pöpöjä vastaan. Teitä kohtalontovereita tuntuu valitettavasti olevan vähän turhankin paljon.. Ei ole tauditkaan enää niinkuin ennen, kun nuha oli nuha, ja meni parissa päivässä ohi!

Kuvat: Petteri Peltonen Photography
MUAH: Minna Puustinen
Vaatteet: Marsaana Communications 
Kuvauspaikka: Linnanmäki