Kaikkea ei voi kontrolloida


Mun oli tarkoitus kirjoittaa eilen Selviytyjistä. Sain inspiksen, kun kävimme Juhana Helmenkalastajan kanssa jätskillä. Tällä kertaa aihe kuitenkin hyppää huomiselle.
Pidän itseäni jokseenkin päämäärätietoisena ja jämptinä tyyppinä. Hyvin usein syöksyn soitellen sotaan ja innosta soikeana aloitan uusia projekteja. Joissain asioissa olen kuitenkin vuosien aikana oppinut olemaan varovaisempi ja vähän vetämään ohjaksista. Lähtökohtaisesti kuitenkin aloittaessani uusia proggiksia tai niihin lupauduttuani, hoidan oman tonttini niin hyvin kuin pystyn.
Tässä vastikään kuitenkin eräs projekti tyssäsi kuin seinään. Olin investoinut siihen jonkin verran aikaa ja sitäkin enemmän panostusta ja siksi sen kariutuminen tuntui kovin ikävältä. Olen todella tunteella eläjä, joten otan vastoinkäymiset usein suhteellisen raskaasti, erityisesti silloin, kun olen lähtenyt tehtävään mukaan sydämelläni. Tiedän että kaikki asiat eivät ole omissa käsissäni ja kaikkeen en pysty vaikuttamaan, joten siksipä juuri olen yrittänyt kehittää tätä hyväksymisen ominaisuuttani itsessäni. Yritän päästää irti niistä negatiivisista tunteista ja ajatuksista, joita tulee silloin kun jokin asia ei ole hyppysissäni. Joskus pystyn siihen paremmin, joskus huonommin.

Tällä hetkellä täällä koneen toisella puolen ei istu se normaalisti pirteänä ja iloisena koheltava Janni. Kuvailisin tämän hetken näkyä aika aavemaiseksi. Minulla on kilo rasvaa naamassa, koska ihoni on aivan korppu useita viikkoja jatkuneiden perättäisten kuvausten ja kuvausmeikkien jälkeen. Hiukseni sojottavat jokaiseen ilmansuuntaan vähintäänkin yhtä kuivana kuin iho ja silmien alla synkistelee tummien silmieni kanssa kilpaa silmänaluset, jotka voisivat imaista mustan aukonkin mennessään. Olen ollut muutenkin hiukan stressaantunut viime aikoina. Onneksi jokaiseen päivään on silti kuitenkin mahtunut edes pienen pieni hetki, jolloin on tuntunut, että olen oma itseni: se liialla energialla ja tarmolla asioihin heittäytyvä nuori nainen.
Ulospäin usein asiat näyttävät hyvin ruusuisilta, mitä on someen uskominen. Mutta mulla on jotenkin sellainen fiilis, että haluan olla rehellinen teille myös näistä toisen pään tuntemuksista. Aina ei ole kivaa, aina ei huvita, välillä tulee pettymyksiä ja joskus väsyttää. Sitä se elämä on. Mutta niiden ei-niin-kivojen hetkien jälkeen osaa taas arvostaa sitä päivää, kun rinta täyttyy hyvästä fiiliksestä ja päässä tulvii tuhannet potentiaaliset ideat ja inspiroivat ajatukset.
Jatketaan huomenna Selviytyjät aiheisella tekstillä, jossa kerron mm. mitä ihmettä me oikein touhuttiin eilen Helmenkalastajan kanssa. Pirskahtelevaa perjantaita kaikille! <3
Kuvat: Mari Hakanen Photography