EI tartte auttaa!!


Minä itse, minä itse!! Mikähän siinä on, että täällä kirjoittelee lähes nelivuotiaan tasolle vajonnut oikealta iältään 26-vuotias neitokainen..? Olen tehnyt viime aikoina mielenkiintoisia havaintoja itsestäni. Yksi niistä on monta kertaa arjessa toistuva asia, johon olen vasta nyt alkanut kiinnittää enemmän huomiota.
Sitä jotenkin haluaa niin perhanasti olla itsenäinen omilla jaloilla seisova nainen, että toisinaan meinaa mennä asian kanssa jopa liiallisuuksiin. Kaikki on tehtävä itse, aina on jaksettava ja kaikkea pitää osata. Valitettavasti olen joutunut kohtaamaan kuluneella viikolla sen itseään hirmuisesti nyppivän faktan, että en sittenkään pysty ihan kaikkeen.
Olen aina ollut se Tom boy, joka kyllä hoitaa kaiken ihan itsekseen olipa kyseessä sitten huonekalujen kasaaminen, seinien maalaaminen tai kukkasten osto itselleen. Ihan mitä vain – kyllä mä hoidan! Yleensä vauhtia näihin projekteihin haetaan vielä taustamusiikista, joka on jotain tyyliin Pussycat Dolls – I don’t need a man tai Selena Gomez – Me and my girls. Hah.


Nythän on homman nimi kuitenkin semmoinen, että mun viemärit on tukkeessa. Ajattelin näppäränä plikkana, että kyllä ne aukeaa kun kaadan sinne vähän kodinputkimiestä ja niin olisi päivä taas pelastettu! No ei auennut ensimmäisellä kerralla. Päätin kokeilla uudestaan ja antaa aineen vaikuttaa yön yli. Ei auttanut. Oli nöyrryttävä ja soitettava iskälle. Sieltä tuli kyllä hyvin selkeät ohjeet, miten putket pitäisi avata ja puhdistaa, mutta tuossapa tuo projekti edelleen nöpöttää vaiheessa. Ehkä ensimmäistä kertaa tuntuu nyt siltä, että olisi ihan kiva jos joku olisi tässä apukätenä. Jotenkin jo näen kauhukuvat silmissäni, kuinka koko kerrostalo lainehtii vähän huonosti kiinnitettyjen ruuvien ansiosta.
Toinen asia, joka on roikkunut tässä noin puolentoista vuoden ajan, on taulujen kiinnitys seinille. Muahan tämä ei juurikaan ole häirinnyt, että ne lojuu tuossa pöydällä/lattialla, toisin kuin äitiäni, joka aina mun sometusten lomassa kohdistaa tarkan sisustajan silmänsä näihin epäkohtiin. Nytpä hän on suunnitellutkin päivän Helsingissä, jolloin laitetaan kämppä kuntoon.

Vähän sama efekti kävi myös mun parvekekalusteiden kanssa alkusyksystä. Mulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa tai mielenkiintoa ryhtyä sisustamaan parvekettani, joten käytännössä laahustin maman perässä (jolla onneksi muuten sattuu olemaan pettämätön sisustussilmä ja tyylitaju!) huonekaluliikkeessä luottokortin kanssa ja sanoin että ota mitä haluat. Nytpä onkin sitten ihana löhösohva parvekkeella, pari ruukkua, lyhtyjä ja puska. On muuten ihan mahtavaa hengata siellä, nyt kun on lämmittimet ja kaikki!
Vaikka tiedän, että voin aina kääntyä esimerkiksi juuri vanhempieni puoleen sormen mennessä suuhun, niin miksi ihmeessä se on silti niin vaikeaa? Miksi avun ottaminen vastaan on niin kauhean hankalaa? Mun on hirveän vaikea ottaa keneltäkään yhtään mitään vastaan, vaan mieluummin tarjoudun aina tekemään asiat itse. Ainakin haluan lähtökohtaisesti kokeilla, mihin omat taitoni riittävät, ennen kuin suostun myöntämään, että tarvitsen apua.
Nyt kun olen tehnyt tässä jonkin asteista itsetutkiskelua, olen tullut siihen tulokseen, että heikkouteni on olla niin hemmetin jääräpää tässä asiassa. Itsenäisyys on vahvuus tiettyyn pisteeseen saakka, mutta se voi ylimennessään kääntyä jopa itseään vastaan. Minulla on kuitenkin tapana oppia virheistäni ja olen päättänyt alkaa opettelemaan avun ottamista vastaan. Se ei tunnu millään asteella luonnolliselta ja joudun todellakin (ainakin näin alkuun) pakottamaan itseni siihen. Koska fakta on se, että minä en osaa, en pysty enkä voikaan olla hyvä kaikessa. Eikä minun tarvitse.

 I’m only human after all,
Don’t put your blame on me