I Love Me


Viime viikonloppuna vietettiin I Love Me -messuja ja Messukeskuksen tupa oli täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia osastoja ja esityksiä. Mulla jäi erityisesti mieleen (monien muiden hyvien esitysten lisäksi) Vaakakapinan Jennyn ja Saaran esitelmä. He puhuivat itsetunnosta, kehopositiivisuudesta, ulkonäkopaineista ja meihin kaikkiin kohdistuvista ”odotuksista”.
Mä jotenkin jäin ihan lumoutuneena itsekin kuuntelemaan esitystä. Olin kuullut Vaakakapinasta jo aiemminkin ja olikin hauska päästä tapaamaan ohjelma tähtiä livenä paikan päällä. Pystyin samaistumaan esityksessä todella moneen asiaan. Mitä tulee erityisesti ulkonäköpaineisiin, on ihan hullua ajatella, kuinka me kaikki kamppailemme asian kanssa enemmän tai vähemmän kokoon, ikään ja sukupuoleen katsomatta.
Lause, johon pystyisin erityisesti samaistumaan kuului jotakuinkin näin: ”Päätin, että sitten kun olen laihtunut sen ja sen verran, olen tarpeeksi hyvä ja voin värjätä hiukseni haluamallani tavalla.”. Hitto että tuo muuten kolahti! Kuinka moni teistä siellä näytön takana on joskus syyllistynyt elämään ”sit kun” -elämää? Käsi pystyyn! Veikkaan että aika monta kättä nousi. Tai jos kädet on kiinni puhelimessa, niin varmaan moni kuitenkin tunsi piston sydämessä. Muistan kun olin itse enemmän sisällä fitness-maailmassa ja aina peilin eteen mentyäni ajattelin ”sitku mä olen kisakunnossa oon varmasti maailman onnellisin. Sit mä ostan itelleni kivan näkösiä vaatteita, koska sitte ne istuu hyvin”. Ja miten siinä sitten kävikään. Mimmi kiristyi kuin viulunkieli, suorastaan olemattomiin ja siltikin tuntui että reidessä on liikaa rasvaa, olkapäät on liian pienet ja vastapalikat ei erotu tarpeeksi selkeästi. Koko ajan olin sokeasti elänyt sitku -elämääni, kohti kisalavoja, jolloin mun piti olla maailman onnellisin. Voin kertoa etten ollut.

Kisojen jälkeen se pahin kamppailu pään kanssa sitten vasta alkoikin. Kun yhtäkkiä alkoi tulla nestettä ja rasvaa kehoon tiukan tiriselyn jälkeen, pääkoppa meni aivan sekaisin. Yhtäkkiä peilistä katsoikin hirveä ”läski”, joka oli kaukana siitä fitness-beibestä, jota halusin olla. Nyt kun katson noita kuvia taakse päin, niin olin edelleen todella kireässä ja kovassa kunnossa. Mutta niin se mieli vaan tekee tepposet itsekullekin.
Kuunnellessani Vaakakapinan luentoa tajusin, että se ei todellakaan katso tuumaakaan ulkoista olemusta, että saattaa kokea ulkonäköpaineita tai jopa vihata omaa vartaloaan. Kukaan ei voi tulla sanomaan sulle että ”et sä voi kokea ulkonäköpaineita, koska näytät tolta”. Ne on niin subjektiivisa asioita, ettei kukaan muu kuin henkilö itse tiedä niistä mitään. Mä voin ainakin rehellisesti sanoa, että olen joskus vihannut reisiäni ihan ylipaljon. Joskus teininä mulle niistä huomautetiin ja ne kommentit muistan vieläkin huonona päivänä. Mä en kuitenkaan enää suostu vihaamaan vartaloani tai reisiäni, tai mitään muutakaan kohtaa itsessäni. Jos jotain, niin  mun keho ansaitsee kaiken rakkauden ja hyvän kohtelun mitä mä vaan sille voin ikinä antaa. Samoin ansaitsee sun kehosi.
Nyt mä haluan että sä ajattelet itsestäsi jotain hyvää. Mikä on sussa parasta? Mikä tekee susta ja sut, uniikin ja ainutlaatuisen? Kun olet saanut asian päähäsi, haluan että pidät sen mielessäsi läpi viikon ja muistutat itseäsi siitä jokaisena aamuna tällä viikolla. Me ollaan niin paljon muutakin kuin vain ulkokuori. Ja se mitä löytyy sisältä merkitsee.

Kehopositiivista tiistaita juuri sulle! <3