Mistä tunnistat sen oikean?


Nytpä ajattelin kirjoittaa välillä vähän myös tänne blogin puolelle fiilis hommia. Cosmopolitanissa omassa kolumnissani olen useastikin pohtinut deittailua, sinkkuelämää ja erilaisia tunnepuolen asioita. Tässä vähän alustellessani jo tammikuun kolumnia tuli semmoinen fiilis, että haluan kirjoittaa aiheesta myös blogiin pitkästä aikaa.
Tiedättekö sen tunteen, kun joka kerta mahassa alkaa perhoset lennellä kun edes ajattelet toista, joka kerta kun näette jännittää ja aina näkeminen on yhtä ilotulitusta? Pelkästään toisen kosketus saa koko pään niin sekaisin että ajantaju lähtee viimeistään tässä vaiheessa ja koko kropan valtaa kihelmöinnin tunne. (Tähän kai kuuluis vastata se kuuluisa ”En minäkään”.) Sitä kutsutaan ihastumiseksi. Toivottavasti jokainen meistä joskus kokee tuon tunteen. Mutta mitäs sitten jos vastaanvalaista tunneryöppyä ei tulekaan heti ensimmäisellä, kolmannella tai vielä nejänelläkään tapaamisella? Onko peli pelattu?



Mitä enemmän olen jutellut ihmisten (lähinnä siis ystävieni) kanssa deittailusta ja ihastumisesta, olen tullut aina vain vakuuttuneemmaksi siitä, että meidät voidaan karkeasti jakaa kahteen koulukuntaan; niihin jotka ihastuvat hekumaalisesti ja intohimoisesti nopeammin kun ehtii kissaa sanoa ja sitten on se toinen puoli, jotka uskovat, että todellinen rakkaus alkaa aina ystävyydestä. Mä kuulun itse ehdottomasti ensimmäiseen kastiin. Elän niin tunteella kaikessa mitä teen, että heti ihastuessani menee kyllä pää aivan pyörälle. Ja onhan se intohimon ja ihastuksen tunne nyt vaan ihan kertakaikkisen huumaavaa!
Sitten päästäänkin siihe, että voiko ihastua ”aidosti” jos ihastuminen perustuu vain intohimoon ja alkuhuumaan? Meneekö se sitten ohi heti kun tunteet ja hormonit alkaa tasoittua? Jos deittailu ja myöhemmin parisuhde alkavat kaveruudesta, onko se sitten todennäköisempää, että sellainen tapa ihastua on kestävämpi? Silloin ei sitten menisikään ihan tunteidensa orjana, vaan pystyisi ajattelmaan myös järjellä? Vai tarvitseeko ihastuessa edes ajatella järjellä? Vai onko sittenkin niin, että jos tapailu alkaa kaveruudesta niin siitä puuttuu silloin intohimo? Kun eikö juurikin se intohimo erota kaveruuden ja parisuhteen?
Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin luulen ettei ole olemassa oikeaa vastausta. Sekin on hirveän mielenkiintoista, millä tavoilla erilaiset ihmiset etsivät seuraa ja lopulta ajatuvat yhteen. Toisille netissä/somessa tutustuminen on luontainen tapa, kun taas toiset arvostavat heti ensikohtaamisesta lähtien aitoa ihmiskontaktia. Henkilökohtaisesti arvostan enemmän aitoja kohtaamisia. Netin välityksellä on jotenkin vaikea saada todellista käsitystä toisesta ihmisestä kun et pysty lukemaan mitään kehonkielen merkkejä. Lisäksi netissä on helppo esittää jotain aivan muuta kuin mitä todellisuudessa on. Tiedän kuitenkin montakin parisuhdetta, jotka ovat saaneet alkunsa netistä ja erilaisista sovelluksista. Eli todistettavasti nekin toimivat.

 
 
Eipä kuitenkaan mitään uutta ja ihmeellistä tämän auringon alla, sillä täällä mennään edelleen Harrin kanssa kahteen pekkaan, tällä hetkellä Helsingin pirtsakassa syyssäässä ja ensi viikolla Espanjan palmujen alla. 😀 On kuitenkin hauska pyöritellä erilaisia ajatuksia ja mietteitä sinkkuelämän pyörteistä.
Mä haluaisin kuulla mitä mieltä te olette? Miten te olette ihastuneet ja kumpaan ”kastiin” kuulutte? Vai onko teillä joku ihan oma kasti vielä erikseen? 😀
Tunnelmallista torstai-iltaa <3


Ps. Nähdään viikonloppuna I Love Me -messuilla! Olen siellä juontamassa koko viikonlopun Plaza-lavalla.
Pps. Launtaina pääsen riekkumaan mukaan myös Possen lähetykseen, muistakaa katsoa 😉 😀