Yksi elämäni vaikeimmista matkoista

Kuten aiemmin olen jo kertonut, niin tämä kevät tulee pitämään sisällään paljo reissaamista ympäriämpäri maailmaa. Yksi reissu tämän kevään osalta meni nyt kuitenkin puihin ja sen sijaan että lentäisin Thaikusta maaliskuun puolivälissä suoraan Intiaan, suuntaankin taikaisin kotiin. Nyt alkoi kalenteri nimittäin mennä sen näköiseksi, että olisin seuraavan kerran toukokuussa ehtinyt olla kunnolla kotona, niin se oli mun mittapuulla jo vähän too much. 😀 Intian reissua ei kuitenkaan ole haudattu missään nimessä, vaan se vaan siirtyy tulevaisuuteen. Se on kyllä semmoinen paikka missä olen aina halunnut käydä ja sinne onkin siksi pakko vielä päästä.
Ensi viikolla on kuitenkin vähän toisenlainen reissu tulossa. Mä nimittäin lähden maanantaina Romaniaan paikanpälle tutustumaan koiratarhoihin ja eläinsuojelutyötä tekevien ihmisten arkeen. Kuten jo tuosta saattaa päätellä, niin kyseessä ei ole mikään lomareissu, vaan tässä on kyseessä Rescueyhdistys Kulkurit ry:n toiminta, jossa olen pikkuisen jo ollutkin täältä Suomesta käsin mukana. Olen auttanut yhdistystä varainkeruussa erilaisilla tempauksilla, mm. kalenterilla ja huutokaupalla. Mulla on ollut haaveena päästä tositoimiin Romaniaan jo pidemmän aikaa ja nyt minulle vihdoin tarjoutui tilaisuus lähteä.
 

 
Mä olen ihan hurjan eläinrakas ihminen. Ja koska meillä on aina ollut koiria perheessä pienestä pitäen, niin ne erityisesti ovat lähellä sydäntä. Mä en voi käsittää ihmisen julmaa toimintaa eläimiä tai luontoa kohtaan. En vaan yksinkertaisesti pääse sellaisten tyyppien pään sisälle. Mä olen monesti miettinyt, että kun itselle on annettu tässä yhteiskunnassa ääni, niin mä haluan käyttää sen niiden hyväksi, kenellä ei sitä omaa ääntä ole. Ja edellämainituista syistä juuri koirat ovat valikoituneet mun kohteeksi, jossa haluan olla mukana auttamassa.
Mä en nyt jaksa tähän edes ruveta vääntämään asiaa sen enempää, koska tiedän että jonkun mielestä tämä on taas väärä kohde auttaa. ”Olishan meillä pakolaisia ja vanhuksia, jotka kaipaisi enemmän apua jnejne”. Jokainen, ja nyt haluan painottaa, IHAN JOKAINEN avustuskohde on tärkeä. Jos vaan olisi itsellä enemmän resursseja auttaa ja olla mukana useammassakin jutussa, niin ihan varmasti olisinkin! Mun mielestä on kuitenkin järkevämpää keskittää omat (rajalliset) voimavaransa yhteen juttuun kunnolla, eikä tehdä vähän kaikkea vähän sinne päin. Ja onneksi meillä kaikilla on omat intressit, niin kukin ottakoot osaa itselleen henk.koht tärkeisiin asioihin. 🙂
 

Me ollaan Harrin kanssa Kulkurit -toiminnan faneja

 
Mukaan reissuun lähtee mun lisäksi muusikko Eva Louhivuori, jolta häneltä löytyy itseltäänkin oma rescuekoira Kulkureiden kautta adoptoituna. Reissussa me käydään vierailulla mm. Rosiori De Verden kunnallisella eläintarhalla, jossa on tällä hetkellä n. 300 koiraa. Pahimmillaan 4 neliön häkkiin on sullottuna jopa 14 koiraa. Jokainen voi sitten siitä päätellä mitä kaikkea tapahtuu tuollaisessa stressaavassa ympäristössä, jossa koirat hukkuvat omiin jätöksiinsä ja näkevät nälkää. Tässä suoraan lainaus Kulkureiden sivuilta:
”Rosiorin koiratarha ei sinänsä poikkea muista Romanian kunnallisista löytöeläintarhoista; Kunnan palkkaamat työntekijät eivät välitä koirista ja rahat, jotka ovat osoitettu koirien ruokintaan ja lääkintään menevät työntekijöiden taskuihin. Eron eläinsuojelijoiden pitämiin tarhoihin huomaa koirien käyttäytymisessä. Koirat eivät ole tottuneet siihen, että ihmiset olisivat mukavia. Koirat eivät tule ensimmäisenä katsomaan kuka uusi vieras on , vaan ne painautuvat häkkien perälle pelokkaana tai seuraavat tulijoita välinpitämättömöminä, koska eivät ole tottuneet positiiviseen huomioon. Tunnelma Rosiorissa on kaiken kaikkiaan ahdistava”
”Rosiorin tarha olisi ihan samanlainen kuin kaikki muutkin Romanian kunnalliset koiratarhat eli koirat kuolisivat siellä nälkään, janoon, sairauksiin ja stressin aiheuttamiin tappeluihin liiallisen koiramäärän takia ellei tämän tarhan vastuuhenkilöksi olisi asemansa sitkeällä neuvotteluilla saavuttanut Cornelia Stan. Nuori opiskelija, joka ei voinut kääntää katsettaan pois apua tarvitsevista, on neuvotellut kaupungin pormestarin kanssa itselleen oikeuden toimittaa koirille ruokaa ja järjestää tarhalle eläinlääkintäpalveluita, kuten sterilointeja ja tarjota koiria adoptioon ulkomaille – Muita vaihtoehtoja koirilla ei olisi kuin kuolla tarhalle loppujen lopuksi. Niitä ei kukaan edes lopettaisi inhimillisesti, tavalla, jota meillä länsimaissa toteutetaan.”
 

 

 

 
Mulla käy tällä hetkellä aika monen monta tunnekirjoa pääni sisällä kun mietin tulevaa reissua. Mua jännittää. Mua ahdistaa ja tunnen jotenkin pienuutta. Niin monta koiraa, eikä niitä kaikkia millään pystytä auttamaan. Mua jännittää reissussa ehkä eniten oma reaktio kun pääsen konkreettisesti paikalle. Mä oon niin vihainen ja surullinen samaan aikaan. Mulla tulee nyt jo kyyneleet silmiin kun kirjoitan tätä. Taidanpa hakea nessupaketin tässä välissä…
 

 
Ja sitten jatkuu! Mä siis luulen että tulen käymään kyllä kaikkia mahdollisia tunnekuohuja tuon kolmen päivän aikana. Mä arvostan niin suuresti noita ihmisiä, ketkä ovat omistaneet elämänsä tälle työlle. He elävät siellä ympäristössä jokaikinen päivä, mä menen vain pienelle turistimatkalle. Huh. Tästä tulee ihan varmasti yksi mun elämäni rankimmista reissuista ja on varmaan takki kohtalaisen tyhjä tuon komipäiväisen jälkeen.
 

 

 


 

 
Mutta on reissussa jotain positiivistakin. Me nimittäin tuodaan mukana 16 onnekasta koiraa Suomeen adoptioon ja he saavat täällä uudet perheet! Osa koirista on jo varattu ja heille on jo perhe tulossa torstaina lentokentälle vastaan, mutta osa koirista odottaa edelleen uutta rakastavaa kotia. Mä niin odotan sitä päivää kun pääsen muuttamaan vähän isommalle läänille ja elämäni asettuu paikoilleen, niin voin kertoa että Harri saa ihan muutaman leikkikaverin. 🙂
 

 
Mä otan läppärin reissuun mukaan ja tulen päivittämään blogia sieltä käsin. Myös some laulaa reissun aikana. Rehellisiä fiiliksiä ja tuntemuksia ainakin siis tulossa. Jään itsekin jännityksellä odottamaan minkälaisia uusia puolia itsestä kuoriutuu..
Loppuun haluan vielä kiittää Kulkureita siitä hienosta työstä mitä te teette joka päivä näiden koirien eteen. <3 On kunnia saada olla mukana auttamassa!
Kaikki Kulkureiden kuvat: Veera Nuri Photography