Viime sunnuntaina televisioista tuli ohjelma yksinäisyydestä. Siihen oli haastateltu ihmisiä, jotka kokevat sitä ja seurattu heidän päivien kulkua. Satuin näkemään tästä ohjelmasta pienen pätkän ja vollotin suoraan sanottua koko ajan. Olen kirjoittanut aieminkin yksinäisyydestä täällä, mutta ohjelma sai jotenkin silmäni avautumaan hiukan enemmän ja nyt tuo aiempi kirjoitukseni tuntuu kovin naiivilta. Jostain syystä tämä kirjoittaminenkin itketyttää nyt todella paljon. 

Olen myös itse kokenut yksinäisyyttä elämäni aikana, varsinkin lapsena. Olen siitäkin kirjoittanut aiemmin näin: "Onko teistä koskaan tuntunut siltä, että olette jotenkin perustavanlaatuisesti erilaisia kuin muut? Ei parempia tai huonompia, mutta joukkoonkuulumattomia. Koko lapsuuteni tunsin olevani jollain tapaa erilainen. Minua ei kiusattu tai suljettu koskaan ulkopuolelle, mutta tarkkaillessani muita tunsin että heillä on enemmän yhteistä kuin minulla.

Tunsin itseni lapsena usein myös yksinäiseksi. Se ei johtunut siitä, ettei minulla olisi ollut ihania ihmisiä ympärilläni. Tuntui vain että olin niin eri aaltopituudella kaikkien kanssa, että se tuntui ihan omalta maailmaltaan.  Viihdyin parhaiten yksin ja nautin edelleen omasta ajastani ehkä keskivertoa enemmän. Paradoksaalisesti, yksin ollessani tunsin itseni vähiten yksinäiseksi."

Vaikka on turha kieltää, ettenkö olisi tuntenut yksinäisyyttä, on kyseessä kuitenkin todella erilainen tunne silloin, kun se on jollain tapaa valinta. En oikein osannut nauttia muiden ihmisten seurasta, jonka takia vetäydyin omaan maailmaani. Mitä sitten kun tilanne on se, ettei haluaisi mitään muuta, kuin jonkun kenen kanssa jutella? Ohjelmassa haastateltiin muun muassa miestä, joka aina kauppareissunsa jälkeen istuu penkille juomaan Vichyä toivoen, että joku tulisi juttelemaan hänelle. 

Tämä ajatus on todella surullinen. Yksinäisyydestä puhutaan melko vähän, koska tuntuu että se on jonkinlainen tabu. Uskon, että monet yksinäiset ihmiset myös syyttävät itseään tästä tunteesta. Maailmassa, jossa verkostoituminen on nostettu jalustalle ja henkilön sosiaalinen pääoma nähdään kiinnostavuuden mittarina, on vaikea myöntää olevansa yksin. Vaikka eihän yksinäisyys ole kenenkään syy. Tästä puhutaan ihan liian vähän ja jotenkin se ehkä nähdään helposti vain vanhusten ongelmana. Yksinäisyys koskettaa kuitenkin kaikkia ikäluokkia ja se voi pahimmassa tapauksessa viedä koko elämänhalun. 

Minulla ei valitettavasti ole ratkaisuja tähän ongelmaan, mutta haluaisin silti kannustaa yksinäisiä ihmisiä ulos kodeistaan ja osallistumaan erilaisiin asioihin, joissa voi tavata ihmisiä ja mahdollisesti saada myös uusia ystäviä. Sosiaalinen media mahdollistaa tänä päivänä monia asioita, ja yksi hieno esimerkki on erilaiset yhteisöllisyyttä synnyttävät tapahtumat. Juuri vähän aikaa sitten oli tällainen sinkuille suunnattu "ensitreffit kalliossa"-tapahtuma, joka oli ilmeisesti todella suosittu. Löysin myös tällaisen, josta voi etsiä seuraa. Jos sosiaaliset tilanteet tuntuvat vaikeilta, voi myös netistä etsiä ystäviä.

Jos sinulla on tarina siitä, miten on päässyt yksinäisyydestä eroon, olisi kiva jos jakaisit sen kommenttiboksissa! <3

Kommentit (33)

Heli

Mä oon kamppaillu pian 19 vuotta sen kanssa, kun tunnen niin hyvässä, kun pahassakin olevani erilainen kuin muut ja nautin enemmän olla omissa oloissani, kun kauheen suurissa porukoissa. Onnekseni oon kumminkin löytänyt ees muutamia sielunkumppaneita – poikaystävä ja muutamia ihania ystäviä – niin en ihan yksin oo jäänyt ja heidän seurasta jopa nautin. Toki oon yrittänyt aina tilanteen tullen tutustua uusiin ihmisiin ja yritän edelleen, sen avulla oonkin jo saanut itelleni muutaman uuden kaverin lyhyessäkin ajassa, jotka on enemmän just mun laisia. :) Yksinäisten fiilisten taustalla toisinaan vielä sekin, kun en oo enää ollut tekemisissä semmosten kavereiden kanssa, jotka vaan lähinnä aiheutti negatiivisia fiiliksiä jatkuvasti, kun mä ite oon useimmiten aina se iloinen optimisti, niin huomasin kuinka mun ajattelutapa ja asioihin suhtautuminen alko muuttuun heidän kanssaan ja vielä kirsikkana kakun päällä sekin, kun mun tekemisiä paheksuttiin selän takana. Seura tekee kaltasekseen! Sen sanon, että parempi olla vaikka sitten yksin ja alkaa hankkia lähelle ihmisiä, jotka oikeesti kannustaa ja tukee, kun jatkaa semmosia ihmissuhteita, joista koituu lähinnä vaan jatkuvaa mielipahaa. Ja kommentti tais mennä jo pikkusen ohi aiheenkin... :D

Elisa
Liittynyt17.11.2015

Ihana kuulla, että olet löytänyt ne oikeat ihmiset elämääsi <3 Ja oot tossa kyllä mun mielestä ihan oikeassa! Kavereiden ei tarvitse tai pidäkään olla itsensä kopioita, mutta ehkä juuri tuo tapa katsella maailmaa, olisi hyvä jos se olisi samanlainen. Huomaan itse ainakin nopeasti omaksuvani ajatusmalleja niiltä ihmisiltä, keiden kanssa vietän paljon aikaa. Niin hyvässä kuin pahassakin! :)

Laura

Sama ongelma täällä; mulla on kyllä ihmisiä ympärillä, mutta en oikein pidä kenestäkään "tarpeeksi." Oon mieluummin yksin kotona. En ehkä haluaisi olla, mutta ne ihmiset, joita kutsun ystävikseni, ovat jotenkin NIIN erilaisia, niin eri aaltopituudella ja myös eri tilanteessa elämässä, ja aiheuttavat lähinnä sitä edellisenkin kommentoijan mainitsemaa mielipahaa ja negatiivisia fiiliksiä. En oikein tiedä mitä asialle pitäisi tehdä, vai pitäisikö tehdä mitään. Toisaalta olen oppinut nauttimaan omasta seurastani, mutta toki olisi välillä mukavaa viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden kanssa olisi juuri sillä samalla aaltopituudella. En vain tiedä mistä sellaisia löytyisi.

Elisa
Liittynyt17.11.2015

Toi on tosiaan vähän haasteellista, varsinkin jos asuu yhtään pienemmällä paikkakunnalla. Kun itsekin miettii, niin aika sattuman kaupalla on omat lähimmät ystävät loppujen lopuksi elämääni päätyneet. Ei kai tuohon ole mitään hyvää vastausta. Paitsi ehkä se, että pitää mielen avoimena. Olen itse välillä paha tuomitsemaan ihmisiä tai tekemään vähän nopeita päätelmiä joidenkin asioiden takia, mitkä saattaa sitten olla esteenä siihen aitoon tutustumiseen. Kun pitää mielen avoimena, voi löytää yllättävienkin tyyppien kanssa sen saman aaltopituuden! :)

emppu

Ymmärrän sua täysin Laura! Luonteeni lisäksi sekin on vaikeuttanut ystävien saamista, että asun pienellä paikkakunnalla. Täällä ei vain yksinkertaisesti ole oman tyylisiä ihmisiä joihin tutustua. Syksyllä toivottavasti pääsen opiskelemaan jonnekkin isompaan kaupunkiin.:)

Elisa
Liittynyt17.11.2015

Haha, joo täällä ollaan! Monet sitä ovat sanoneet blogini perusteella ja tosiaan, kyllä se aika hyvin itseeni sopii. <3 :D

Mari

Heippa!
Tärkeä ja vaikea aihe.. mieleeni nousi todella vahvasti kaksi ominaisuutta: erityisherkkyys ja introverttiys. Nämä sopivat kuvaamiisi piirteisiin ja tuntemuksiisi ihan täysin. Olen itse saanut paljon voimia, ja oppinut tuntemaan ja hyväksymään itseäni paljon paremmin tutustuttuani näihin kahteen ominaisuuteeni.
Tuo olo, että tuntee olevansa ihan erilainen kuin muut, ja sitä kautta yksinäinen, on minullekin niin tuttu lapsuudesta saakka. Mutta lohduttavaa on, että se on tuttu tunne myös hyvin monille muille erityisherkille je introverteille ihmisille.
Ja lohduttavaa on, että kun oppii tuntemaan itseään paremmin ja hyväksymään itseään paremmin, ei tunne enää yksinäisyyttä samalla tavalla. Tämä kaikki kääntyykin vahvuudeksi :)
Sinä Elisa olet varmasti hyvin sinut itsesi kanssa, enkä tiedä vaikka olisit tutustunut näihin piirteisiin, eikä tässä ole sinulle mitään uutta.Mutta mulla teki kuitenkin mieli ottaa esille nämä, ja mahdollisesti auttaa joitain muita lukijoita.

Tässä linkit joista pääsee lukemaan lisää. Suosittelen kaikille joilla on ollut vastaavanlaisia tuntemuksia, tai muuten vaan kiinnostaa.:)

http://erityisherkat.wix.com/erityisherkat

http://www.introvertit.net/

Ja täytyy sanoa, että yksinäisyydestä puhuttaessa, on tämmöinen ajoittainen yksinäisyyden ja erilaisuuden tunne tietysti aivan eri asia kuin sellainen todellinen yksinäisyys että on oikeasti ihan yksin.
Kiinnostais kovasti tuo ohjelma jonka olet katsonut, mistähän sen näkisi..!?

Mukavaa kevättä kaikille! Myös yksin voi olla todella mukava ja ihana kevät... :)

Elisa
Liittynyt17.11.2015

Itseasiassa vasta ihan viime vuosina olen ymmärtänyt olevani tietyllä tapaa introvertti, joka avasi tosiaan silmiäni todella paljon. Ymmärsi itsestään uusia puolia ja syitä joihinkin asioihin. Ja tosiaan, monet ovat blogin perusteella suositelleet minulle tuohon erityisherkkyteen tutustumista ja sain siskoltani kirjankin aiheesta. Aiemmin jotenkin ajattelin, että erityisherkkä on sellainen vähän heikko ja vahvan vastakohta. Herkästä ihmisestä tuli mieleen sellainen, joka purskahtaa heti kritiikkiä saadessaan itkuun. Ja silloin mietin, että enhän minä ole sellainen. Vasta kun tutustuin siihen, mitä erityisherkkyys oikeasti tarkoittaa, ymmärsin että minulla tosiaan on paljon niitä ominaisuuksia. Ja se kannattaa nähdä nimenomaan vahvuutena :) Ja hei katsomosta varmaan löytyy se: http://www.katsomo.fi/#!/jakso/465750?toista nimeltään "yksinäisyyden yllättämät".

Ihanaa kevättä myös sulle! <3

souphie

Mä oon kans tollanen yksinäinen susi, en oikein pahemmin osaa ottaa kaverihinkaan yhteyttä tai kutsua niitä minnekkään… Odotan aina et mut kutsutaan mukaan… Huono tapa, tiedän… Olen yrittänyt päästä siitä eroon… Huomaan kanssa olevani tosi erilainen kuin muut ja miettiväni ihan eri juttuja kuin suurin osa…

Elisa
Liittynyt17.11.2015

Mun mielestä toi on parasta, että tunnistaa tuon ominaisuuden ja on valmis muuttamaan omaa käyttäytymistään! :) Olen itse jossain määrin samanlainen, mikä osaltaan johtuu siitä että kaipaan niin paljon myös omaa aikaa, jonka takia en halua bookata viikkoa ihan täyteen eri tapahtumia. Välillä tuon voi miettiä rikkautenakin, että ajattelee tosi eri asioita ja mielenkiintoisintahan se melkein on keskustella ihmisen kanssa, joka näkee asiat todella eri kantilta :) Silloin se omakin maailma aina laajenee!

Maija

Mä oon seurannut Elisa sun blogia tyyliin.. Noh, alusta saakka ja oon aina ollut ihan tosi huono kommentoimaan! Nyt mä ryhdistäydyn!

Oon asunut aika monessa maassa ja oon siellä kyllä kokenut yksinäisyyttä, joka on mulle suurimmaksi osaksi sitä, että ei tunne kuuluvansa joukkoon. Kun ei puhu/ymmärrä asuinmaan kansalliskieltä, niin sitä väkisinkin tuntui olevansa yhteisöön kuulumaton. Kansainvälisissä porukoissa liikkuminen sitten autto, kun kaikilla niissä oli vähän samanlainen fiilis :)

Suomessa en ehkä oo kokenut varsinaista yksinäisyyttä, kun oon aina asunut mun perheen lähellä ja ollaan kaikki tosi läheisiä. Mutta perheen ulkopuolella mulla on oikeastaan vain kaksi henkilöä, -paras ystävä ja poikaystävä-, joiden seurassa mulla on sellainen olo, että voin olla täysin oma itseni. Mutta se on ehkä ollut myös aika pitkälti oma valintani, sillä kuten Heli aikaisemmin kommentoi, niin en oo halunnut enää jatkaa ihmissuhteita, jotka aiheuttaa vaan pahaa oloa. Mielummin sitä sitten vaikka viettää aikaansa yksin. Se on ihan okei :)

Elisa
Liittynyt17.11.2015

Voi kiitos Maija kun kommentoit! Ja tosiaan, varmasti ulkomailla se yksinäisyys on ihan uusilla leveleillä, kun ei ole minkäänlaista turvaverkostoa siellä. Ja hei, kaksi hyvää ihmissuhdetta on mun mielestä tosi iso rikkaus! Muista olla kiitollinen niistä <3 Mun mielestä lähtökohtaisesti ystävissä aina laatu korvaa määrän. Mielummin yksi sydänystävä kuin 80 hyvän päivän tuttua :)

Kia

Mä olen tuntenut itseni koko elämäni ajan jollain tavalla vähän ulkopuoliseksi, joukkoon kuulumattomaksi. En oikein tiedä syytä tälle tunteelle, mutta niin mä olen aina kokenut. Olen kuitenkin löytänyt rinnalle muutamia hyviä ystäviä, joiden kanssa voin olla täysin oma itseni. Valittettavasti kaikki lähipiiriini kuuluvat ovat parisuhteessa ja useilla on jo lapsia. Itse olen siis sinkku, viikonloppuisin on usein vaikea saada seuraa, kun kaikki haluavat nauttia perhe- ja parisuhdeajasta kiireisen viikon jälkeen, totta kai!

Ennen etsin parisuhdetta, jotta olisi joku joka tekisi musta kokonaisen, ehjän. Mutta eihän se mene niin. Erosin kahden vuoden parisuhteesta viime elokuussa ja sen jälkeen olen tehnyt paljon töitä kehittääkseni itseäni. Olen palavasti rakastunut liikuntaan ja terveellisiin elämäntapoihin, mitkä ovat nostaneet itsetuntoani älyttömästi. Koen itseni ajoittain yksinäiseksi edelleenkin, mutta osaan nauttia asioista myös yksin. Treenaan, shoppailen, käyn Cafe Esplanadissa kahvilla ja nautin ohikulkijoiden katselusta, pyöräilen Lauttasaaren ympäri nauttien maisemista, juoksen Töölönlahdella, istun sinisen huvilan kahvilassa ja nautin keväästä. Ja seuraa osaa arvostaa ihan eri tavalla nykyään, miten mahtava tavata ystäviä ja höpöttää! En ole koskaan kokenut itseäni näin onnelliseksi ja kokonaiseksi. Osaan nyt nauttia elämästi itseni kanssa. Tuntuu kuin maailmaan olisi tullut värit mustavalkoisuuden sijaan.

Ensimmäistä kertaa koen, että nyt olen valmis oikeasti kestävään parisuhteeseen, koska olen löytänyt itseni aivan eri tavalla kuin ennen.

Elisa
Liittynyt17.11.2015

Ihana Kia kun jaoit sun tarinan!!!! Tuli aivan sairaan hyvä fiilis. Ja noinhan se on, ensin pitää viihtyä itsekseen, ennen kuin kukaan muu voi viihtyä seurassa! :) ja toi sun elämä kuulostaa varsin mukavalta, vaikka sitä seurustelukumppania ei vielä olekaan vierellä. Ja nyt se löytyykin varmasti paljon helpommalla, kun sitä ei etsitä korjaamaan mitään aukkoa. Ja silloin ne suhteetkin on yleensä paljon terveempiä ja kaikilla tapaa parempia <3

S

Itse tunnen joskus olevani todella yksinäinen. Onneksi ei aina, mutta usein ystäväporukassa huomaan kuinka toisilla on niin paljon yhteistä ja tuntuvat olevan niin läheisiä ja heitä on mahdotonta erottaa toisistaan. Mulla ei oo koskaan ollut parasta kaveria niin sanotusti koska en ole pysynyt samassa kaupungissa, saati sitten edes samassa maassa, noin 4 vuotta pidempään. Tämän takia on ehkä ollut vaikeata muodostaa pysyviä suhteita ihmisiin. Sellaista ihmistä kaipaan jolle voisi kertoa kaikki kamalimmatkin asiat omasta elämästään. Nautin kyllä omasta seurasta aika paljon. Käyn joskus leffoissakin yksin. Vähän se jännittää jos vaikka joku miettii onko tolla seuraa ja pitää outona. Mutta eipä se nyt niin kamalaa ole etten menisi uudestaan yksin leffoihin :) Sosiaalinen medialla on hyvät ja huonot puolet. En haluaisi kaikkiin liittyä koska se tuntuu vaivalloiselta ja turhalta, mutta toisilla on tili kaikkiin. Siellä sitten tapahtuu ja keskustellaan kaikesta mistä itse ei tiedä mitään ja joskus se turhauttaa, mutta enimmäkseen vaan sen takia että ihmiset on hämmentyneitä miksi minulla ei ole sitä tumblr tiliä tai snapchat tiliä tai mitä kaikkia nyt on. En ole ihan varma tunnenko oloni yksinäiseksi mutta jotain erilaista siinä on. Rakastan kyllä ystäviäni ja meillä on niin hauskaa yhdessä mutta joku puuttuu kuitenkin.

Elisa
Liittynyt17.11.2015

Uskon vahvasti siihen, että löydät vielä jonain päivänä elämääsi ne ihmiset, kenen kanssa voit olla täysin oma itsesi ja kertoa kaikki kamalimmatkin jutut! Joillain käy hyvä tuuri ja he löytävät sydänystävänsä jo lapsena. Toisilla etsimiseen menee hiukan kauemmin. Silti meille kaikille on varmasti jossain se oikea ihminen, jonka kanssa jakaa ilot ja surut <3

s

Hyvä kirjoitus kiitos tästä! :)

Aihe on itsellekin vähän ehkä ajankohtainen, sillä välillä on tullut yksinäinen olo uudessa opiskelukaupungissa, josta ei vielä(kään) tunne monia ihmisiä eikä ole muodostunut mitään kunnollista kaveriporukkaa tai todella tärkeitä ystäviä. Onneksi elämässä on vanhat tärkeät ystävät, perhe ja poikaystävä :)

Elisa
Liittynyt17.11.2015

Kiitos sulle kun kommentoit! Se tosiaan varmaan vie hetken aikaa, kun uudessa ympäristössä löytää ne omanlaiset tyypit. Mutta voi, sulla on varmasti muodostumassa seuraavien vuosien aikana monet sun elämän parhaista ihmissuhteista :) ennakkoluulottomasti vain tutustumaan uusiin tyyppeihin! <3

Emilia

Tämä postaus ja sen kommentit kolahtivat minuun täysin. Voisin kompata lähes kaikkia, jotka tänne ovat kommentoineet. Olen aina pitänyt yksinolosta ja omasta seurastani. Runsaiden sosiaalisten kontaktien jälkeen tarvitsen aina hengähdystauon, sillä ne väsyttävät minua paljon. Toisinaan tunnen tekeväni väärin tai ajatuvani yksinäisyyteen, jos kieltäydyn illanistujaisista tai sosiaalisista tilanteista. Nämä asiat tiedostan ja hiljattain luin kirjan erityisherkistä ihmisistä (Jaana Satri: Sisäinen lepatus). Kirjan luettuani opin ymmärtämään itseäni hieman paremmin. En ole kuitenkaan täysin sinut itseni kanssa, sillä koen paineita olla sosiaalinen ja ystävystyä jatkuvasti uusien ihmisten kanssa. Olen saanut elämääni muutaman läheisen ystävän, joiden kanssa en väsy ja joiden seurasta nautin oikeasti. Luotan siihen, että tulen löytämään heitä vielä lisää. En aio kuitenkaan keskittyä siihen kuinka monta sellaista elämääni vielä saan, vaan kuinka iso rikkaus yksikin on. Tämän lisäksi yritän olla kiitollinen siitä, että minulla on jo ystäviä, jotka tunnen itselleni "oikeiksi".

emppu

Itse olen myös erityisherkkä. Ennen mietin että olenko jotenkin outo kun en viihdy muiden seurassa niin hyvin, kuin jotkut toiset ihmiset. Tuntuu että nykyään ihmisten pitäisi olla supersosiaalisia ja tätä erityisherkkyyttä ei arvosteta tarpeeksi. Ei kaikkien ihmisten tarvitse olla aina joka paikassa äänessä. Minulla on muita hyviä ominaisuuksia, mitä välttämättä näillä sosiaalisemmilla ei ole. Olen todella luova, ja jo pienenä huomasin että havainnoin ympäristöä eri tavalla kuin muut. Samalla kun toinen puhuu, minä katselen ja kuuntelen mieluummin, ei siinä mitä pahaa ole. :)

Elisa
Liittynyt17.11.2015

Ihana kuulla, että sulla Emilia on sellaisia ihmisiä elämässäsi, jotka koet "oikeiksi". Mielestäni siinä ei ole mitään vikaa, jos kaipaa välillä yksinoloa ja omaa rauhaa. Olemme kaikki niin erilaisia. Ja olet tuossa niin oikeassa, yksikin hyvä ystävä on kiitollisuuden arvoinen <3 Kiva kun kommentoit!

Elisa
Liittynyt17.11.2015

Emppu, tuttuja tunteita minullekin :) Ja itse ainakin arvostan sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole aina äänessä vaan silloin kun he avaavat suunsa, tulee sieltä yleensä jotain fiksua! :) Hyvä, että olet oppinut arvostamaan noita ominaisuuksia! :)

Rosa

Kiitos aivan ihanasta kirjoituksesta❤️ Olen ollut koko elämäni yksinäinen. Vaikka moni ohikulkija ei varmasti uskoisi, olen nuori, kaunis ja hymyilevä tyttö. Tykkään kertoa tarinoita ja nauraa paljon. Ajattelen juuri kuten sinäkin, vaikka ympärillä on ihmisiä tunnen olevani niin erilainen.. Voin sanoa suoraan häpeäväni sitä, että mulla on ystäviä tasan 0. Kyllä niitä hyvänpäivän tuttuja tulee ja menee mutta ainoa pysyvä suhde on perheen lisäksi ollut poikaystäväni. Tuntuu tosi pahalta kun toinen lähtee kavereidensa kanssa ulos ja itse jää kotiin. Ei vain ole ketään kenet voisi pyytää kahville tai lenkille. Itken tän takia usein ja koitan peitellä yksinäisyyttä parhaani mukaan. Mutta en vain keksi sille ratkaisua, olen kyllä koittanut ottaa entisiin ystäviini yhteittä mutta ne tuntuu aaina niin teennäisiltä.. Eikä uusia kontakteja tule enää kun en opiskele. Haluaisin elämääni edes yhden ihmisen jonka kanssa voisi mennä elokuviin, puhua pojista ja valvoa kesäöitä. Sellasen jonka kanssa voisin olla oma itseni. Onko se oikeasti liikaa pyydetty.

Elisa
Liittynyt17.11.2015

Voi Rosa, tulin niin surulliseksi! Ei varmastikaan ole liikaa pyydetty ja uskon, että aivan varmasti sinäkin löydät ne oikeat ihmiset elämääsi jonain päivänä jotain ihan kummallista kautta <3 Ihanaa kuitenkin, että sulla on poikaystävä ja perhesuhteet kunnossa. Kyllä ne ystävätkin löytyy vielä!

Katri

Törmäsin sattumalta tähän blogikirjoitukseen ja se kommentteineen kolahti! Etenkin Rosa sun vastaus, se nimittäin voisi olla täysin miun suusta! Olen myös todella ulospäinsuuntautunut, puhun paljon (miehen ja perheen mielestä höpötän välillä liikaakin :D) ja hymyilen ja nautin elämästä. En siis koe olevani mitenkään luotaantyöntävä muidenkaan mielestä - päinvastoin ihmiset viihtyvät seurassani. Mutta jostain syystä miun on vaikea ystävystyä, vanhat ystävyyssuhteet ovat muuttuneet ja vähitellen hiipuneet, kun erilaisuus on vienyt eri suuntiin. Koen myös olevani jotenkin erilainen, vaikken osaa selittää miten. Tällä hetkellä ystäviä on myös pyöreä 0. Kaikkeen tottuu, mutta välillä ystävättömyys raastaa sydäntä, kun näkee miten tuttujen kaveriporukat kokoontuu iltaa istumaan, brunsseilemaan tai työkaverit kertovat leffailloistaan tyttöporukalla. Toki rakas mieheni on paras ystäväni, mutta kaipaisin myös niitä "tyttöjen juttuja", kaipaisin oikeaa ystävää. Hassua on myös se, ettei kukaan tiedä minun olevan näin yksinäinen. Kaikki tuttavat luulevat mulla olevan suuren kaveripiirin ja paljon tekemistä, todellisuudessa käytän kaiken vapaa-aikani joko urheillen, miehen seurassa tai erilaisia sarjoja/leffoja katsellen. Olen kuitenkin optimistinen ja toivon, et joku päivä mullakin on joku tosi ystävä :)

.

Oma kokemus: ainejärjestötoimintaan meneminen. Kun on pakko suunnitella kaikkien asioita, eikä pelkästään omiaan, unohtuu koko yksinäisyys, kunnes huomaa ettei sitä enää olekaan. Sitten taas nauttii kun pääsee hoitamaan niitä omia juttujaan :) Pidin kai itseäni pitkään jotenkin erilaisena mutta olen taas huomannut että oon ihan yhtä erilainen kuin muutkin..

Tsemppiä<3

Mimmu

En tiedä meneekö se muiden kohdalla näin, mutta koin niin pitkään kun jaksan muistaa olevani erilainen, eksyksissä ja vailla mahdollisuutta muodostaa yhteyttä muihin ihmisiin. Parhaiten mielestäni kuvaa se, että rentoutusharjoituksissa tunsin olevani tyhjä ja irrallani, vähän kuin roikkuvani itseni sisällä solisluista koskettamatta lopulta edes itseäni. Sitten tuli seinä vastaan, hassusti läheisen ihmissuhteen ja rakkauden keskellä tajusin, ettei kyse olekkaan siitä, ettei minua olisi rakastettu, etten olisi tärkeä - vaan minä olen syystä tai toisesta joutunut erilleni muista ihmisistä, ja itsestäni ja omista raajoistani enkä jollain tapaa osannut muodostaa yhteyttä itseeni tai muihin. Näin jälkikäteen ajateltuna siitä alkoi matka kohti sitä, että ystävystyin ensin itseni ruumiini kanssa, aloin liikkumaan ja suorittamisen sijaan aloin treenata omintakaisesti "mindfullness"-tyyppisesti. Tästä on nyt kolmisen vuotta ja viime sunnuntaina Body balance tunnin loppurentoutuksessa mielikuva sisimmästä ei ollutkaan enää kumisevan tyhjä, vaan se täyttyi niin, että lopulta tunsin olevani yhtä kehoni kanssa. Pikkuhiljaa tää omasta kehosta kiinni saaminen on siirtynyt myös elämän muille alueille ja ihmissuhteisiin.

Emma W

Puhutteleva aihe. Tuntuu, että nykyajan individualistinen kulttuuri myös työntää ihmisiä erilleen - varsinkin silloin, kun he eniten läheisiään tarvitsisivat.

Parastahan on, kun saa olla yksin, muttei tunne itseään yksinäiseksi. Itse viihdyn yksin ja olen opetellut ajattelemaan, että se on ok. Tarvitsen tilaa ja paljon omaa aikaa, vaikka ystävätkin ovat minulle tärkeitä. Välillä tulee niitä hetkiä, että on liian kiireinen ja väsynyt ottamaan keneenkään yhteyttä... Yritän silloin madaltaa kynnystä esim. soittamalla kaverille lenkiltä (lenkki menee nopeammin, kun juttelee jollekin) tai laittamalla ihan vaan vaikka Facebookissa viestiä.

Paras neuvoni yksinäisyyteen on: hanki harrastus. Olen tavannut kaikki elämäni tärkeimmät läheiset perheen ulkopuolelta harrastusteni parissa. Itse harrastan muun muassa ratsastusta ja koirien kanssa touhuamista. Hyviä tyyppejä löytyy myös erilaisen järjestötoiminnan kautta - siinä joutuu vähän tekemään yhteisön hyväksi, mutta saa sen yleensä ihmisten kautta takaisin. Yhteinen tekeminen tekee tapaamisesta mielekästä ja jos porukkaan syntyy hyvä yhteishenki, löytyy varmasti muitakin tapoja viettää aikaa yhdessä. Ole avoin ja vedä muita mukaan, äläkä pelästy kiusallisia tilanteita, ne loppuvat joskus... :D Itse aloitin juuri yliopistossa, jossa moniin tapahtumiin liittyy paljon alkoholin käyttöä. Aika iso osa porukasta ei kuitenkaan ole kiinnostunut juomisesta, ja silloin yhteinen järkevä tekeminen on enemmän kuin hyvä vaihtoehto!

Usein yksinäisten ihmisten ongelma on, etteivät he ole löytäneet itsensä kaltaista seuraa. Ainakin itse tunnistan tämän uuteen kaupunkiin muuton jälkeen. Olen huomannut, että paljon on auttanut se, että olen antanut ihmisille mahdollisuuksia. Ensivaikutelmat eivät aina pidä paikkaansa ollenkaan, tai ainakaan kerro koko totuutta ihmisestä. Kun antaa itsestään pienen palan, sen voi saada yllättävällä tavalla takaisin.

Ja muistaa, että parikin hyvää ystävää - siis ihmistä, joita voi oikeasti kutsua ystäviksi eikä kavereiksi - on parempi kuin iso määrä etäisiä kavereita...

Joskus tilanne voi tietysti olla todella vakava. Kannattaa hakea ammattiapua ajoissa. Kun oma terveys on kunnossa, sosiaaliset suhteetkin toimivat yleensä paremmin!

Aino

Hei, kiitos hyvästä tekstistä!
Olin lapsena aivan samanlainen. Mietin usein, että onkohan minussa jotain vikaa kun halusin olla suurimman osan ajasta yksin. Minusta tuntui myös siltä, että muiden leikit ja jutut olivat jotenkin tyhjänpäiväisiä. Mietin jopa sitä, että olenko ehkä jotenkin sairas mutta muut eivät vain kerro sitä minulle, jotta en pahoittaisi mieltäni.

Nyt aikuisena olen kuitenkin saanut paljon ystäviä, mutta en voi vieläkään sietää "tyhjänpäiväistä" seuraa ja oleskelen mielelläni myös yksin. Olen oikeastaan kiitollinen siitä, sillä se on myös valtava vahvuus. Mielestäni ne jotka pitävät yksinolosta ovat myös niitä, joilla on hyvä itsetuntemus ja vankka itseluottamus, jollain oudolla tavalla.

Iina-Maria

Hyvä aihe. Yksinäisyyttä tunnetaan varmasti enemmän kuin sitä suostutaan edes myöntämään.

Mulla on aina ollut ystävä tai pari, mutta silti olen tuntenut noita samankaltaisia fiiliksiä ihan pienestä asti kuin sinäkin. Jotenkin aina tuntui, ettei kuulu joukkoon.
Jossain vaiheessa kuitenkin löysin tieni sellaisten ihmisten (tai no oikeastaan harrastuksen) pariin, jossa olin osa ihanaa porukkaa. Niinä aikoina jopa koin olevani extrovertti, vaikka aina olin ollut ujon puoleinen hiljainen tyyppi.

Nyt aikuisuuden kynnyksellä olen lähtenyt niistä tutuista ja turvalliseksi osoittautuneista porukoista, ja olen lähtenyt maailmalle. Ja kappas. Sama yksinäisyys, erilaisuuden tunne ja introverttiys ovat jälleen kuoriutuneet esille. Kun on kasvanut ja muuttunut ihmisenä PALJON, ei enää tahdo löytää saman henkisiä ihmisiä samalla tavalla ja helposti tuntee itsensä yksinäiseksi. Mä olen ymmärtänyt, että tää on varmasti jollain tapaa myös sitä aikuistumista. Ei ollakaan ehkä enää siellä kotikaupungissa samoissa piireissä, samassa koulussa. Olet lähtenyt omille teillesi, seuraat omia kiinnostuksenkohteita, muutat uuteen paikkaan, aloitat työt - ja yhtäkkiä ootkin keskellä uusia ihmisiä, joilla ei ole enää tavallaan mitään "yhteistä" sun kanssa, sillä tulette täysin erilaisista taustoista. Ne samanhenkiset ihmiset tuntuvat olevan ihan kiven alla, neula heinäsuovassa. Jotenkin niihin oikeisiin tyyppeihin varmasti taas törmää jossain vaiheessa, kun on vaan löytänyt itse oikean suunnan omassa elämässä. :)

Myöskin ylisosiaalisuuden ja extroverttiyden ihannointi varmaan aiheuttavat ahdistusta monissa - esim. meissä introverttisissä. Hirveät paineet, kun pitäisi olla tosi ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen koko ajan tai muuten et tutustu uusiin ystäviin, et verkostoidu tai et ehkä jopa saa työpaikkaa, sillä kaikki on nykyään kiinni hyvistä sosiaalisista taidoista... :/ Pitäisi vaan yrittää rentoutua eikä ottaa paineita, mutta helpommin sanottu kuin tehty!

Huh. Ja vielä mainitsen erityisherkkyyden. Siihen porukkaan kuulun itsekin. Herkkyys ei ole heikkous eikä aina tarkota vaan itkemistä. Se voi olla ihan huikea henkinen voima. Osaat lukea ihmisiä ja tunteita, olet empaattinen, TUNNET tunteita etkä pelkää niitä tai niiden näyttämistä. Mitä heikkoa siinä on?
Anyway, erityisherkkänä ylianalysoi omia tuntemuksiaan ja helposti tuntee yksinäisyyttä, vaikkei juuri olisikaan oikeasti yksinäinen.

Vaauuuu pitkä kommentti. :D Nyt hiljenen, haha.

Ihana blogi sulla btw. Aina kun kommentoin, kommentoin ihan romaanikommentteja. :')