Tiedättekö sellaisen yllättävän nurkan takaa hyökkäävään riittämättömyyden tunteen? Sellaisen joka iskee siinä vaiheessa kun ymmärrät, kuinka vähän jostain asiasta oikeastaan tiedät. Tai näet ensimmäistä kertaa selkeästi, kuinka huonosti jonkun asian osaatkaan. 

Itselläni nämä tunteet hiipivät pinnalle silloin, kun alan vertailemaan itseäni muihin. Enkä edes kehen tahansa muihin, vain jollain tavalla erityisen lahjakkaisiin tai taitaviin ihmisiin. Siinä vaiheessa kaikki järki kaikkoaa päästä, enkä pysty ajattelemaan selkeästi oikein mistään. 

Pahinta tässä tunteessa on sen lamaannuttava vaikutus. Olo on vähän sama, kun olisi juoksukilpailussa ja jäniksenä olisikin moottoripyörä. Miksi edes vaivautua juoksemaan, kun kerran tietää häviävänsä. 

No, lähiaikoina on vähän ollut sellainen olo monessakin eri asiassa. Miksi kirjoittaa yhtään mitään, kun en osaa kuitenkaan pukea ajatuksiani sanoiksi yhtä hyvin kuin joku muu. Ehkä sen takia jutut ovatkin pysyneet melko arkipäiväisellä tasolla. Ymmärrän toki, kuinka idioottimaista tällaisten ajatteleminen on, mutta en voi sille mitään. 

Olen aina ollut kiinnostunut monista eri asioista ja sinkoillut vähän paikasta toiseen omien hetkittäisten intohimojeni vietävänä. Tämä on varmasti osasyy siihen, että osaan monia asioita vähän, mutta missään en koe olevani ylitse muiden. Ja sitten kun näissä asioissa mistä tietää vain hiukan, yrittää kilpailla sellaisten henkilöiden kanssa,  jotka ovat saattaneet käyttää taidon hiomiseen koko elämänsä, ei tietenkään voi pärjätä. 

Varmasti koulun loppumisen ansiosta lisääntynyt vapaa-aika on lisännyt turhautumisen tunnetta. Kun viime kuukaudet on oppinut optimoimaan ajankäyttöä kaikilla mahdollisilla tavoilla, tuntuu oudolta kun yhtäkkiä vapautuu niin paljon aikaa kaikkeen. 

Pää on sekava ja ajatuksia täynnä ja toisaalta samaan aikaan yhtään niistä ei näe kirkkaana. Mikäpä tällaiseen olotilaan auttaisi paremmin, kuin jokin sellainen tekeminen missä ei tarvitse olla hyvä voidakseen nauttia siitä. Hoilata kurkku suorana ranskalaisia biisejä tuntematta sanoja ja maalata taulua huonekalu- ja seinämaaleilla. Höllätä otetta ja tehdä asioita sen takia että se on kivaa, eikä sen takia että se on hyödyllistä. 

 Eilisillan "taideterapia" poikaystävän kanssa tuli juuri oikeaan saumaan. Sen jälkeen olo oli paljon kevyempi. 

Kommentit (6)

emppu15

Ymmärrän täysin kyllä mistä puhut. Juuri "täydellisyyksien" valitsemisella omien taitojen tai tekemisten vertailuryhmäksi saa aivan varmasti mielen harmaaksi ja sellaisen "keskiverto" olon, joka itselläni on suurin ongelma; ikään kuin kuuluminen täydellisyyksien joukkoon olisi itseisarvo ja tavoiteltava asia ja tuo "ryhmä" nimenomaan oman itseni määrittäjä. Mutta tosi asiahan on, että nuo ihmiset ovat vain yhdessä asiassa niitä parhaita ja samaan aikaan heiltä puuttuu jotain, mitä sinulta saattaa löytyä kuten tunneälyä, persoonallisuutta ja kenties aivan toisenlainen yhteys omaan itseesi, sisäinen tasapaino.

Mutta tiedätkö, luettuani postauksen mieleeni ensimmäisenä tullut ajatus oli kuitenkin, että onpa ihanaa että jollakin on sellainen poikaystävä, kenen kanssa voi taidemaalailla, olisipa minullakin! :D

Elisa
Liittynyt17.11.2015

Olet niin oikeassa. Tuota yritän itsekin aina pitää mielessä! Ja onhan se muutenkin hölmöä vertailla itseään muihin, kun ainoa kenen kanssa tulisi oikeasti kisailla on oma itsensä. Kiiitos muistutuksesta <333 Ja voi, pensseli vain käteen poikaystävälle! Uskon, että kenestä vain voi kuoriutua maalari. Tai jos poikaystävää ei vielä ole, niin jossain se potentiaalinen ehokas sinua jo odottelee maalausvalmiudessa ;)

purrr

hei älä huoli, uskon että vähintään joka toinen lukijasi pitää itseään riittämättömänä lukiessaan sun juttuja! olet täydellinen!<3