Heräsin puoli viisi yöllä, enkä saanut oikein enää nukuttua. Vähän vaille viisi luovutin ja nousin suihkuun. Kaksi isoa kuppia kahvia myöhemmin istun nyt tätä kirjoittaessa lentokoneessa aikamoisessa koomassa. Mielessäni pyörii eräs keskustelu anteeksiannosta, jonka kävimme noin kuukausi sitten isäpuoleni syntymäpäivillä. 

Puhuimme siitä, onko anteeksianto oikeasti sellainen asia, joka nimensä mukaan annetaan jollekin? Vai onko kyseessä asia, jonka annat tavallaan itsellesi? Mielipiteet jakautuivat melko selkesti näiden kahden välille. Itse olen kuulunut jälkimmäiseen koulukuntaan aina. 
 
Olen ajatellut, että kun jollekin on vihainen, suuttunut tai kantaa kaunaa jotain henkilöä kohtaan, tekee hallaa vain itselleen. Silloin anteeksiantaminen on oikeastaan palvelu sinulle itsellesi. Tässä skenaariossa ei oikeastaan ole mitään väliä, onko toinen henkilö pahoillaan tai onko hän edes pyytänyt anteeksiantoa. Mielummin keskittää energiansa johonkin positiivisiin asioihin, eikä vello negatiivisissa tunteissa.

Kuitenkin sellaisessa tilanteessa, jossa toinen osapuoli on pahoillaan ja selkeästi pyytää anteeksiantoa, silloin kyseessä on mielestäni sen antaminen toiselle henkilölle. Tällöin vapautat hänet ahdingosta samalla tavalla, kun toisessa tilanteessa vapautit itsesi. 
 
Mielestäni anteeksipyytöä ei voi kuitenkaan pyytää tai vaatia toiselta henkilöltä, ennen kuin hän on siihen itse valmis. Tällöin voi vain itse tehdä oman rauhan asian kanssa ja hyväksyä se. Täytyy myös muistaa, että muutenkaan ihmisiltä ei voi vaatia enemmän, kuin he ovat kykeneväisiä antamaan. 
 
Puhuimme myös siitä, kuinka ihmisille anteeksianto tarkoittaa niin montaa eri asiaa. Sitä ei pidä sotkea mielensä muuttamiseen. Usein riidoissa on kaksi eri näkemystä ja kummankin tunteet saattavat kokea kolhuja. Tällöin anteeksianto tarkoittaa nimenomaan sitä, että nämä kolhut annetaan anteeksi eikä asia enää kaivele, eikä sitä, että toinen vaihtaisi mieltään ja olisikin yhtäkkiä samaa mieltä toisen kanssa. 

Minkälaisia mietteitä teillä on aiheesta?

Kommentit (5)

Lina-Maria

Hmmm, heräsi mietteitä!

Ensinnäkin oma mielipiteeni on EHKÄ (nyt tämän tekstin jälkimainingeissa), että anteeksianto on molemmille. Sillä vapauttaa itsensä sekä toisen ahdingosta - tietty ainoastaan siinä tilanteessa, jos toinen on pyytänyt anteeksi. Jos ei, niin silloin se koskee vaan omaa itseään.

Mutta. Ainakin itselläni on toisinaan sellaisia tilanteita, joissa toinen pyytää anteeksi. Tunnen toisen olevan pahoillaan ja tiedän, ettei tyyppi tarkoittanut pahaa ja sanon "annan anteeksi", mutta omassa sisimmässäni en ole ehkä vielä antanut anteeksi. Itselläni se ottaa aikaa ennen kuin olen ihan oikeasti jättänyt kaikki pahat fiilikset taakseni.

Onko se sitte epäreilua sanoa toiselle "annan anteeksi", jos et kuitenkaan sisimässäsi ole vielä oikeasti päästänyt irti anteeksi pyydettävästä teosta?

Emma W

Hyvä kysymys, tuollaisia tilanteita on tullut itsellenikin vastaan. Yleensä sanon antavani anteeksi, jos olen hyvin varma, että pääsen asian yli myöhemmin kyllä. Joskus voi auttaa myös keskustella: mielestäni ei ole väärin sanoa, että antaa anteeksi, mutta asia oli itselle iso ja nyt tarvitsee vähän aikaa sulatella. Omaa kykyä antaa anteeksi voi myös kehittää, elämä toisten ihmisten kanssa vaatii paljon ymmärrystä :)

Nina

En ole tainnut koskaan kommentoida tänne mitään vaikka kovasti jokaisesta tekstistäsi tykkäänkin ja sulla on aina tosi hyviä pointteja. Tää teksti oli tosi hyvä ja olen itse myös asiaa miettinyt. En tiedä kumpaan ajattelukuntaan itse kuulun, mutta olen samaa mieltä siitä että anteeksipyyntöä eikä -antoa voi vaatia ennen kuin toinen on siihen itse valmis, koska muuten se menettää merkityksensä. Itsellä oli juuri yhden tärkeimmistä ystävistäni kanssa kesällä iso riita ja vieläkään se ei ole täysin selvä. Olin valmis pyytämään anteeksi jo heti seuraavana päivänä kun taas ystäväni ei vieläkään ole pystynyt antamaan anteeksi kunnolla eikä pyytämään anteeksi omaa käyttäytymistään. Noh, kaikki aikanaan. :)

emppu

Hmmm olen joskus ajatellut samaa "anteeksianto itselle"-teemaa, mutta "itsekkyyden" teemassa - sen ollen nimenomaan ahdingosta itsensä vapauttaminen, mutta siten, ettei pahoittelu ole enää ollut yhteydessä pahoiteltavaan tekoon, vaan pyrkimys syyllisyydestä vapautumiseen. Kuulostaa kamalan kyyniseltä, mutta anteeksiantoahan voi käyttää oman omantunnon puhdistamiseen, vaikka sen pitäisi olla nimenomaan toisen osapuolen kunnioituksen uudelleenpyytäminen.

Mutta kuten totesit, anteeksianto itselle (ymmärretään se sitten loukkaajan vilpittömänä pahoitteluna/puhtaamman omantunnon tavoitteluna tai loukatuksi tulleen yrityksenä irrottautua kaunasta ja pahasta olosta) on aina positiivisimpiin tunteisiin suuntautuminen ja siksi kohti parempaa :)