Heräsin aamulla #metoo-postausten vyöryyn ja tunsin itse välittömästi tarvetta kirjoittaa status-kenttään nuo pienet sanat, jotka pitävät niin paljon sisällään. Samaan aikaan niiden kirjoittaminen oli kynnyksen takana ja vaivalloista. Vaati tiettyä itsensä psyykkausta ja rohkeutta myöntää asia, josta ei ole aikaisemmin puhunut.

Seksuaalinen häirintä. Se on nivoutunut niin monen meidän elämään niin aikaisin, että sen kanssa on hiljaa oppinut elämään ja sen kanssa on opettanut itsensä navigoimaan. Sitä huomaa ajattelevansa, että sellaista se nyt on. Samalla sitä alitajuisesti koittaa unohtaa ne epämukavat tilanteet, että voi jatkaa omaa elämäänsä ja keskittyä työntekoonsa.

Postatessani statukseni alkoi muistiini ilmestyä muistikuvia tilanteista vuosien takaa. Miten väärältä minuun kohdistuvat tietyt sanat, katseet ja teot tuntuivat. Jännää, että mieli toimii niin, että ne saivat oloni tuntemaan syylliseltä. En kehdannut nuorempana kertoa niistä kellekään, sillä en tiennyt miten sanoittaisin asioita, joita tapahtuu, mutta joista ei puhuta ääneen.

Muistan ensimmäisen festarikokemukseni, kuinka hienolta tuntui mennä kavereiden kanssa kuuntelemaan keikkoja. Ihmisvilinässä joku kouraisi minua takapuolesta. Siinä hetkessä tuntui, että happi loppui maailmasta kesken enkä osannut ymmärtää mitä tapahtuu tai miten kukaan edes tekee noin.Töissä aloittelevana mallina sain kuulla, että koko ala tulee hylkimään minua ja minusta ei ikinä tule mitään ja urani loppuu tähän paikkaan, jos en suostu poseeraamaan alasti. Miten juoksin vessaan pakoon valokuvaajaa, joka lähenteli, enkä keksinyt muuta pakopaikkaa. Tai miten kyyneleet silmissä kuuntelin kämppikseni poikaystävän luottamuksellista puheenvuoroa siitä, mitä hän oli joutunut töissä kokemaan sekä miehiltä että naisilta.

Onko henkilökohtainen reviiri vain nätti ajatus? Mahtaako minulla olla sitä enää? Töissä stailistina olen ihmisten iholla ja töissäni mallina minun ihollani ollaan koko ajan. Voi hyvin olla, että sitä jotain väärää ja epämukavaa ei osaa enää kunnolla rekisteröidä. Siihen on aikojen kuluessa tottunut ja oppinut myös sivuuttamaan. Sitä vaan koittaa handlata tilanteet ja asettua asioiden yläpuolelle.

Tämä on minun pisteeni hiljaisuudelle. Tuntuu, että olen henkisesti kiivennyt ison ja pelottavan kynnyksen yli. Meillä on nyt sanat, joilla voimme puhua ja auttaa toisiamme sekä muuttaa maailmaa. Kenenkään ei tulisi enää käsitellä näitä kipeitä asioita yksin, hiljaa piilossa. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Instagram