Aika pitkään olen jaaritellut hameenhelmoista ja mummoloista, vaikka saanutkin jo kauan teiltä sellaisia viboja, että olette ehkä hieman pihalla tämän blogin ailahtelevasta kirjoittajasta.


Haahuillessani tänään taas kirjakaupassa, havahduin siihen, että olen aivan hemmetin hyvällä tuulella.
Mikä ihmeen itsetutkiskelun paikka on Suomalainen kirjakauppa? Siellä hyllyjen välissä jostain syystä kuitenkin mietin tuota otsikon kysymystä itsekseni ja tajusin, että minulla on ollut jo pidempään kaikki enemmän kuin hyvin.


Viime päivinä olen tiennyt sen mm siitä että:
Fiilistelen puoli tuntia Ruohonjuuren uutta vanukasvälipalaa. 
Siitä kun jää sinne kirjakauppaan hivelemään kirjoja tunniksi, vaikka auto on maan alla kalliissa parkissa ja mittari raksuttamassa.
Siitä että tekisi mieli tuhlata kaikki rahat keittokirjoihin. Rahat mitä ei juuri nyt olisi ylimääräistä tuhlattavana, mutta sekään ei jostain syystä haittaa.
Siitä kun ei pääse yli ajatuksesta miten ihana olisi ripustaa riippukeinu sisälle asuntoon ja täyttää se tyynyillä.
Ehkä myös siitä, että kuuntelee täysiä Rollareitten – Beast of burden –biisiä kuulokkeilla Stockmannilla eikä voi olla tanssahtelematta ja laulamatta ääneen mukana.
Siitä kun sade ei haittaa, ja ehkä eniten siitä, kun ei malta mennä nukkumaan koska ei jaksaisi odottaa huomista.

 


Taidan olla hitaasti ja tasaisen varmasti lainehtinut taas kohti sitä mielenrauhaa, mitä karkasin Afrikkaankin huhtikuussa etsimään. Rehellisesti sanottuna taisin silloin olla reilu pari kuukautta ihan hukassa. Todella ärsyttävää ihmiselle, joka ei koskaan melkeinpä edes hukkaa niitä sukkia, mutta yhtäkkiä hukkaakin koko päänsä.


Muistan kun oli sellainen olo, kun olisi ollut riidoissa itsensä kanssa. Hakkasi vain päätä seinään ja huusi itsellensä, että samperi mikä suakin vaivaa, miksi et innostu mistään, mikä maailmanloppu nyt muka on kun se ei oikeasti ole lähelläkään? Miten turhauttavaa tavallaan olla allapäin ilman syytä, hämillään jostain elämänmuutoksista, mitkä itse niin kovin paljon halusi muuttaa. Vielä kun on aina ollut muka niin hyvä tsemppaamaan itsensä ylös ihan mistä tahansa kuopista ja olemaan ihan fiiliksissä pienimmistäkin asioista.


 

Nyt jälkikäteen kun katselee taaksepäin tuntuu tuo ajanjakso tietenkin ihan naurettavalta, mutta tavallaan kuitenkin aika tarpeelliselta.
Onko outoa sanoa, että on niin virkistävää välillä kompuroida omiin jalkoihinsa, jotta se sujuva juoksu tuntuisi sen jälkeen taas niin samperin vapauttavalta?

 

  

Kommentit (38)

Helena P.

Kirjoitat niin kivasti Julia. Kiva, että oot löytäny pääs, vaikka hameenhelmat ja mummolatkin on kivasti viihdyttäny :D

lentobongari.blogspot.fi

julia

Tykkään näistä sun teksteistä ja ajatuksista niin paljon, oot niin ihanan aito! :)

Vierailija

Voin niin samaistua tuohon sun tunteeseen "kuin olisi itsensä kanssa riidoissa". Tällä hetkellä itselläni aivan samanlainen fiilis. Periaatteessa kaikki on todella hyvin, mutta ei kumminkaan. Ehkä se on sitä kun ei itsekkään oikein tiedä mitä haluaa tai stressaa liikaa tulevaa. Ihanaa, että sä olet nyt taas täysin onnellinen :) Ja pitää vielä loppuun kehua kirjoitustaitoasi, aivan mahtava!

Mimi

Hih, yhdyn edellisiin kommentoijiin, ihan kun tekstin takaa paistaisi ihastus? Joko johonkin toiseen ihmiseen tai uuteen itseen?

On pakko kommentoida, koska olen itse ollut keväällä samassa tilanteessa. Yllättävän sairauden takia jouduin myöntämään etten olekaan ihan niin rautaa kuin kuvittelin, ja pitkä toipumisprosessi on tuonut ihan tervetullutta nöyryyttä ja rentoutta elämään. Minun mielestä yksi elämän siisteimmistä jutuista on oppia joka päivä jotain uutta, ja niistä suvannoista oppii parhaiten uusia asioita itsestään. Ne koulii ja kasvattaa ja niinkuin sanoit niiden jälkeen se "normiarki" tuntuu ainakin hetkellisesti niin paljon helpommalta!

Aurinkoista kesää (toivottavasti jo pian)!

JULIA Toivola
Liittynyt17.11.2015

Uudella poikaystävällä saattaa olla jotain tekemistä hyväntuulisuuteni kanssa, vaikkakaan en itse tajunnut että se paistaisi noin läpinäkyvästi läpi :D

Ja kyllä sitä ne rautaisimmatkin saa välillä kaatua (ja pitääkin!), kurja kuulla, että olit sairaana, toipumisprosessi oli varmasti todella vaikea ja toi ihan uutta perspektiiviä elämään - hatunnosto sinulle siitä, toivottavasti kaikki on jo paremmin? <3

Saruman

Mä niin tiedän ja tunnen et sä oot onnellinen! <3 Ja niin ihanaa et sulla on se suloinen hymypoika siellä sun kanssa, hih! mwah!

Pliis

Ihan normaalia olla vähän hukassa! Toivoisin vaan, että mielenrauhan palaamisen lisäksi kuvioihin tulisi takaisin se sama kirjoitustyyli alkuajoilta, kun aiheena saattoi olla walk-in tatuointi tai autokorjaamo. Ei sen enempää, mutta kulmasta jota harvoin itse käyttää aiheiden tarkasteluun. On tietty kiva lukea hameista ja oma isoäiti täytti samoihin aikoihin 80, joten kerrankin on samaistumispintaa bloggaajaan :D Mutta toivoisin paluuta humoristisempaan tyyliin runotytön lisäksi :)

JULIA Toivola
Liittynyt17.11.2015

Yritän pitää tämän mielessä :) Tuntuu kuin viime aikoina ei olisi vain tapahtunt oikein mitään, mikä antaisi jänniä kulmia kirjoittaa, tai sitten en ole osannut vain tarkkaila tarpeeksi kunnolla! Täytyy koittaa pitää mieli avoinna enemmän!

Viivi

Yllättävän lohduttavaa on näin lukijana kuulla että siellä on kaikki hyvin :) kivaa kesän jatkoa!

Jessi

Blogisi on ihana ja tätä lukiessa tulee usein todella iloiseksi. :) Kirjoitat hauskasti ja tästä tekstistä tosiaan paistaa läpi pienoinen ihastuminen, heh.. :) Niin ja tosiaan, mikä Suomalaisessa kirjakaupassa onkin, että siellä on aina hymy korvissa?!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

 

BUSINESS INQUIRIES AND CONTACT:
julia@juliatoivola.com

 

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011

Kategoriat

Instagram