Pikkuveljeni haastatteli mua joskus yläasteikäisenä ja kysyi, mitä tahdon elämältäni. Vastasin, että muulla ei ole väliä, kunhan olen onnellinen. Veljeni nauroi ja sanoi, ettei niin voi vastata, mutta minä vähät välitin.

Tähän päivään saakka tuo ohjenuora onkin ollut ainoa asia, jossa olen roikkunut kiinni - jos se tekee minut onnelliseksi  niin teen sen. Jos jokin ei tunnu hyvältä tai oikealta, jätän tekemättä. Kun puhutaan siitä, että pienistä asioista pitää tehdä niitä suuria juttuja, elää kuin viimeistä päivää, tarttua hetkeen ja ottaa kaikki irti nyökkäilen innoissani. Kyllä kyllä, juuri niin on tehtävä! 

Viimeiset pari vuotta olen päästänyt itseni pälkähästä. Ai että, nyt muuten eletään! Reppu selässä keskellä Sydneyä, snorklaamassa valliriutalla, katsomassa auringonlaskua Filippiineillä, tanssimassa aamukuudelta opaskavereiden kanssa tai autoretkellä Gran Canarian korkeimmalla huipulla. Hetkeäkään en miettinyt tai kyseenalaistanut otanko elämästä kaiken irti. 

Toinen on asian laita nyt kun arki on Suomessa. Ei yhtään hullumpaa, ymmärrän kyllä sen niinä hyvinä hetkinäni, mutta ajoittain ajaudun ahdinkoon. Tässäkö tämä on, töitä, aamulenkkejä, kaupassa käyntiä? Elämännälkäni on niin suuri että välillä ihan ahdistaa. Arvostan jokaista päivää ja sen tuntia niin paljon, etten tahdo heittää mitään hukkaan. Miksi jäisin sohvalle katsomaan Frendejä, kun on vain tämä yksi elämä? Olenko onnellinen? Teenkö kaiken juuri niin kuin haluan vai tyydynkö tässä vain? Voisin olla vaikka missä, mutta olen tässä. 

Ajaudun pyörteeseen, jossa punnitsen jokaista pientäkin tekoani. Olenko tottunut tekemään näin vai tahdonko tehdä sen oikeasti? Ymmärrän, että näiden asioiden äärellä on hyvä olla, mutta jatkuvasti pohdittuna se käy aika raskaaksi. Tekisi mieli napsauttaa aivot pois päältä näiden ajatusten keskellä, tuntuu aivan kuin pääparka ihan ylikuumentuisi. Sanoa, "rauhoitu hyvä ihminen, kaikki on niin kuin pitää". Diagnosoin, minulla on suorituspaine elämään. Haluan elää parhaan mahdollisen! 

Nollasta sataan tyyppinä otan kai taas kaiken liian vakavasti.

Onko se sitten elämää ollenkaan, että sitä jatkuvasti kyseenalaistaa? 

 

"pitäisi uskaltaa päästää irti

kaikesta mikä on tulevaa

ja siitä mikä on jo mennyt

 

Suren nyt kun mua surettaa

ja unohdan kun sen aika on

olenhan minä vielä nuori

Kesä varkain aina katoaa

mutta vielä tulee toisia"

(Tilhet, pajut ja muut - Vielä nuori) 

Kommentit (0)

Seuraa 

22-vuotias turkulainen totuttelee takaisin elämään Suomessa ulkomailla vietettyjen välivuosien jälkeen. Runoilua elämästä hymynkare huulilla! 

Instagram @emiliaidamaria

Contact emppu.pesonen@gmail.com

 

Blogiarkisto

2016

Instagram