Mulla on jo jonkun aikaa, sanotaan nyt, että enemmän tai vähemmän kahden vuoden ajan, ollut vähän ristiriitaiset tunnelmat mitä tulee liikkumiseen. Juteltiin eilen asiasta kavereiden kesken ja totesinkin, että ärsyttää kun on muodostunut tietynlainen "kaikki tai ei mitään" -ajattelumalli.

Liikunta on aina ollut mulle tärkeetä. Nuorempana väännettiin vuodesta toiseen jalkapallokentällä ja teini-iässä löysin mun paikan ryhmäliikuntatunneilta, kuntosalilta ja lenkkipolulta. Joskus yläaste- ja lukioaikana mulle muodostui ihan tietynlainen kaava liikkumiseen: kävin ryhmäliikunnassa joka arki-ilta koulun jälkeen. Mikään ei mennyt liikunnan edelle ja jos meni, kieriskelin kauheiden omantunnontuskien kourissa. Viikonloppuisin otin hiukan "rennommin", eli liikuttiin sen mukaan, mitä muita menoja oli ohjelmassa. 

Kun lukio loppui mulla ei ollutkaan enää samanlaista maanantaista perjantaihin yhdeksästä kahteen kaavaa ja mun liikuntatottumukset muuttui kertarysäyksellä. Olin usein iltaisin töissä, ja mulla oli paljon arkivapaata. Jonain viikkona sykemittari kertoi liikuntaa kertyneen kaheksan tuntia, toisena käännyin kuntosalilta takaisin kotiin kymmenen minuutin jälkeen ja vietin loppuviikon sohvanpohjalla. Olin mennyt täydellisestä rutiininomaisuudesta ihan totaaliseen vastakohtaan. 

Oppaana Gran Canarialla mun liikkuminen oli ihan naurettavaa, ja jos mahdollista Rodoksella se väheni vielä entistä enemmän. Kun palasin kotiin Suomeen lokakuun puolivälissä oli pakko kohdata kreikkalaisen ruokavalion ja liikkumattomuuden seuraukset: tuntui kuin mun koko kroppa olis tehty pullataikinasta. Lupasin itselleni, että aloitan maltillisesti ja koitan liikkua kolme kertaa viikossa. Mutta kun asuu pikkukaupungissa työttömänä vanhempien luona ja kaikki kaverit on muuttanut muualle opiskelemaan, noh, ei kalenteri juurikaan täyty kummemmista menoista. Tottakai ammuin taas koko homman yli, kun muutakaan tekemistä ei ollut ja kroppa janosi liikuntaa: oon kuluneet kolme kuukautta taas juossut jumpassa, salilla ja metsälenkeillä sen minkä jaloista on päässyt. Olo on parempi, mutta kaks viikkoa sitten pysähdyin taas. Tuntuu vastenmieliseltä, ei huvita lähteä salille, kurkku oli varmaan aamulla kipeä, parempi jäädä sohvalle lepäämään. Huomasin, että oon taas kerran vetänyt itteni "henkiseen ylikuntoon". En tarkoita, että oisin harrastanut mitään tappotreeniä kahdeksan kertaa viikossa, vaan ihan perusliikuntaa, mutta liikaa niin, että nyt ei taas huvita. Tammikuussa alkava reppureissu pelottaa - mitä jos liikunta jää taas kokonaan? 

Miten sais löydettyä sen kultaisen keskitien? Oppisi hyväksymään sen, etttä liikunnan harrastaminen ei vaadi sitä, että salilla ravaa kuusi kertaa viikossa? Ja sen, että jos maanantaina jää sohvan pohjalle Netflixin kanssa, ei se tarkoita etteikö tiistaiaamuna voisi lyödä lenkkitossuja jalkaan? Tuntuu, että jatkuvasti vetää jommassakummassa ääripäässä epätyytyväisenä. Oon viimisen vuoden aikana harrastanut jonkinlaista henkistä remonttia, joten ens vuonna taitaa olla fyysisen puolen vuoro. :D

Asiasta kolmanteen, oon tällä hetkellä tosi innoissani tästä blogista! En tiedä tuleeko kukaan muu kuin minä tätä lukemaan, mut ainakaan idea tästä ei enää valvota mua öisin kun viimein sain homman aikaiseksi. Toivotaan, että innostus jatkuis myös reissun päällä. :) Tänään puolestaan aattelin pikkuhiljaa koittaa vierottautua tästä joulumeiningistä ja vaihtaa sohvan ja konvehtirasiat BodyPump -tuntiin ja raakasuklaaseen. Babysteps! 

Kommentit (0)

Seuraa 

22-vuotias turkulainen totuttelee takaisin elämään Suomessa ulkomailla vietettyjen välivuosien jälkeen. Runoilua elämästä hymynkare huulilla! 

Instagram @emiliaidamaria

Contact emppu.pesonen@gmail.com

 

Blogiarkisto

2016

Instagram