Kirjotin eilen lähtömasiksissani pitkät pätkät pohdiskelua siitä, mitä kääntöpuolia on olemassa liittyen siihen, että viettää pitkiä aikoja ulkomailla. En saanut ihan kaikista ajatuksenpätkistä kiinni, juttu sotkeentui kuin lankakerä konsanaan ja leikki jäi kesken. Tänään kun katsoin tekstiä uusin silmin, se tuntui ihan liian masentavalta tän hetken tunnelmiin. Jätin sen siis "pöytälaatikkoon" muhimaan ja oottelemaan melankolisempia mielenmaisemia. :)

Lähtö on lähellä! Rinkka oottelee valmiina lattialla (8kg!!! Oon ylittänyt itseni!), kukkaro pullistelee Australian dollareita ja Spotifyn on ladattu soittolista poikineen pitkien lentomatkojen turvaksi. Jo postauksen ekassa lauseessa mainitsin lähtömasiksen ja se on itsellä ainakin väistämätön tunnetila, kun ollaan näin lähellä sitä hetkeä, kun koneen pyörät irtoaa maasta. Eilen tuli jo nieleskeltyä kyyneliä kun halasin hyvästiksi parhaita kamuja ja tänään on pussailtu koiraa tavallista tiuhempaan tahtiin. 

Niin kakspiippunen juttu. En meinaa pysyä pöksyissäni, kun mietin, mitä kaikkea tuleva reissu tulee pitämään sisällään. Millaisiin tyyppeihin tuun törmäämään ja millaisissa paikoissa vierailemaan. En oo koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella ja ylihuomenna lennän toiselle puolelle maapalloa - sisäinen tutkimusmatkailija hyppii tasajalkaa innostuksesta. On se vaan kuitenkin taas kerran todettava, ettei tämä lähteminen helpotu tai siihen totu vaikka sitä kuinka harjoittelisi.

 

 

Muistan kun tulin ekan kerran lomalle Gran Canarialta. Olin ollut poissa kolme kokonaista kuukautta, ja kotiin pääseminen kahdeksi viikoksi joulunaikaan oli parasta ikinä, enkä olisi voinut olla onnellisempi. Kolme ekaa päivää lomastani olin kuitenkin pihalla kuin lumiukko: heräsin keskellä yötä enkä tiennyt missä olin, salaa laskin päiviä siihen, että pääsen takaisin tuttuun ympäristööni palmupuiden katveeseen - ja olin sentään kotikodissani, perheeni ympäröimänä?! Olin jotenkin kauhean surullinen ja todella hämilläni tuntemuksistani, enkä voinut oikein käsittää mitä mun pään sisällä tapahtui. Myöhemmin tajusin, että koti-ikävä iski mulle vasta kotona, kun sain tilaisuuden hengähtää ja rentoutua hektisestä opasarjestani. Kahden viikon lomailun aikana olo kuitenkin katosi ja totuin taas kotona olemiseen. Loman viimeisenä päivänä lähtö tuntui niin raastavalta - muistan vieläkin kun itkin yksin Turun lentoasemalla, portilla joka oli täynnä iloisia pakettimatkalaisia. Kaksi ekaa viikkoa takaisin Granilla ja töiden parissa olivat hirveitä, halusin vaan kotiin ja itkin kavereideni ja perheeni perään. Mutta siitäkin selvittiin.

Sen jälkeen on kotoa lähdetty useampaankin otteeseen Kreikan saaristoon. Ei muuten helpotu, ei yhtään. Vaikka lähtisi kuinka monta kertaa! Ja nyt taas. Sitä miettii miksi laittaa itsensä kerta toisensa jälkeen tähän tilanteeseen, repii itsensä rakkaiden tyyppien luota tuiki tuntemattomaan. Luulin jotenkin, että tää kerta ois erilainen kun reissuun on lähdössä täysin vapaaehtoisesti itse valitsemanaan päivänä, juuri niin pitkäksi aikaa kuin itse haluaa - eipä se näköjään ole. :D Niinkuin mun kaveri sanoi eilen, lähdöstä on sairaan innoissaan, mutta toivoo, että se olisi vasta kuukauden päässä.

Muttamutta! Life happens outside of your comfortzone. Maailman ihanin ja kamalin tunne on jättää jälkeensä tärkeitä ihmisiä, mutta Nuuskamuikkusta lainatakseni on lähdettävä, jotta voi tulla takaisin. Se, että tuntuu ikävältä lähteä kertoo mulle nimittäin vain ja ainoastaan siitä, että oikeanlaisia ja sairaan rakkaita ihmisiä sitä vaan on onnistunut haalimaan lähipiiriinsä. "How lucky I am to have something that makes saying goodbye so very hard". Onneksi oon saanut huomata, ettei nää tyypit mun ympäriltä mihinkään katoa, vaikka fyysisesti ottaisinkin "vähän" etäisyyttä. Jälleennäkemistä odotellen. ❤️

Aina matkalla jonnekin
Minne ikinä päätyykin
On puolitiessä jostain
Tietää sen varsin hyvin itsekin

Kommentit (2)

Hannanen

Täällä yksi innokas lukija odottelee jo tarinoita Australian seikkailusta! Huikea matka varmasti edessä, toivotan niin paljon onnea ja unohtumattomia hetkiä reissulle! :) Maltan tuskin odottaa ensimmäisiä kuvia ja fiiliksiä maailman toiselta puolelta. Elät aika pitkälti mun unelmaa just nyt. Itse olen vaan toistaiseksi "jumissa" opiskeluissa, mutta ehkä valmistumisen jälkeen uskallan olla rohkea ja suunnata samanlaiselle retkelle toteuttamaan unelmia. :)

emiliaidamaria
Liittynyt22.12.2015

Kiitos, ihana kuulla! :) Tsemppiä opiskeluihin ja hei koskaan ei tiedä mihin elämä kuljettaa ja mitä kaikkea on tiedossa, ei käyny kyllä itellä mielessä vielä vuosi sitten et oisin lähdössä Ausseihin reissaamaan! Säästöpossuun vaan matkabudjettia kokoamaan!

emiliaidamaria

Seuraa 

22-vuotias turkulainen totuttelee takaisin elämään Suomessa ulkomailla vietettyjen välivuosien jälkeen. Runoilua elämästä hymynkare huulilla! 

Instagram @emiliaidamaria

Contact emppu.pesonen@gmail.com

 

Blogiarkisto

2016

Instagram