Oon huomannut, että kun asuu jossain, kehittyy paikkaan ihan omanlaisensa tunneside. Aina sanotaan, että kaiken tajuaa vasta kun sen menettää ja musta tuntuu, että se pätee tähänkin asiaan. Sen tunnesiteen nimittäin ymmärtää oikeasti vasta otettuaan hiukan etäisyyttä vanhoihin kotikulmiinsa.
Vuosi sitten lokakuussa olin 20-vuotias ja pisin aika, jonka olin viettänyt poissa vanhempieni katon alta oli 3 viikon kielikurssi Maltalle viistoistavuotiaana. Yhtäkkiä olinkin työpaikassa, jonka vuoksi muutin melkein 7 kuukaudeksi Gran Canarialle, paikkaan, johon en koskaan ollut aatellut matkustaa (saati muuttaa) vapaaehtoisesti ja joka mun mielessä näyttäytyi suomituristin ihmemaana karaokebaareineen. Eihän mun mielikuva loppujen lopuksi kovin kauaksi puusta pudonnut, mutta kuin ihmeen kaupalla mä viihdyin kuin viihdyinkin Granilla enemmän kuin hyvin. Isona lusikkana sopassa olivat tietenkin kollegat joiden seurassa olisin viihtynyt vaikka Antarktiksella, mutta olihan saari niin paljon muutakin kuin suomalaisravintoloita ja nudistirantaa - tuntui melkein pahalta miten huonossa valossa mä olin nähnyt saaren aikaisemmin. Silti, loppuvaiheessa mun työrupeamaa laskin tyyliin minuutteja mun lennon lähtöön ja vannoin, että tänne ei kovin hevillä palattaisi. Olin kurkkuani myöten täynnä Gran Canariaa - jokainen kadunkulma, hotelli ja hiekkadyynin jyvänen otti päähän.
Kesti varmaan 2 viikkoa kun mun seuraavalla kotisaarella Rodoksella jo lämmöllä muisteltiin vanhojen kollegoiden kanssa Gran Canariaa. Taputeltiin selkään niille, jotka eivät epäonnekseen olleet saaneet siellä talveaan viettää. Muisteltiin kaiholla niitä kadunkulmia, hotelleja ja hiekkadyynin jyväsiä. Olihan se Grani kuitenkin aika kiva mesta. 

Laskeuduin edellisviikolla, melkein puoli vuotta siitä, kun lähdin Gran Canarialta, Teneriffalle ja Grani-ikävä iski vasten kasvoja jo melkein heti lentokentällä. Espanjankieliset taulut lentokentällä, hullusti huitovat ja kiihkeesti papattavat lentovirkailijat ja bussikuskit, pimeässä kohoavat vuoristot, korkeuksiin nousevat palmupuut. Jopa katulamput tuntui hehkuvan just täsmälleen sitä samaa oranssia kuin Gran Canarialla. Tuntui ihan äärimmäisen kotoisalta. Ja jotenkin mun silmissä Gran Canaria onkin vähän sellainen kakkoskoti. Ja Rodos kai sitten kolmoskoti. :D Vai onkohan tässä kaikessa kuitenkin kyse vaan siitä, että aika kultaa muistot? Niin tai näin, en malta odottaa millaisia muistoja pääsen tekemään Australian kanssa!

Kommentit (0)

Seuraa 

22-vuotias turkulainen totuttelee takaisin elämään Suomessa ulkomailla vietettyjen välivuosien jälkeen. Runoilua elämästä hymynkare huulilla! 

Instagram @emiliaidamaria

Contact emppu.pesonen@gmail.com

 

Blogiarkisto

2016

Instagram