Anssi Kela tuumahti taannoin Vain Elämää -jaksossa, ettei ehkä koskaan ole ollut yhtä siistiä olla Anssi Kela kuin just nyt. Ehkä aika hassuakin, että lauseen kuullessani mulle tuli samanlainen olo: ei varmaan koskaan ole ollut näin hyvä olla just minä, Emilia. 

Oon itsevarmempi ja viihdyn itsenäni huomattavasti paremmin kuin kolme-neljä vuotta sitten. Kaiken kaikkiaan koen olevani tosi onnellinen ja onnekas tällä hetkellä, mutta on yks asia joka vaivaa mua. Koitan joka päivä parhaani mukaan hyväksyä itseni sellaisena kuin oon tai ainakin tehdä itsestäni vielä astetta paremman minän omalla skaalallani, mut yhden luonteenpiirteen kanssa huomaan painivani nykyään yhä entistä enemmän: introverttiyden. 

Oon aina tykännyt olla yksin. Muistan kun olin ala-asteella, ja vietin yhden kokonaisen kesäloman koulusta tapaamatta yhtään kaveria, ihan omasta tahdostani. Mun lempparipuuhaa oli lapsena käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan kirjaa ja uppoutua mielikuvitusmaailmoihin. Joskus kun hain naapurin lapsia leikkimään, ennen ovikellon pimpottamista valmistin henkisesti itseäni siihen, etteivät kaverit olisikaan kotona ja keksin itselleni suunnitelma B:n eli tekemistä yksin. Joskus suunnitelma B kehittyi niin mielenkiintoiseksi, että melkein toivoin kavereiden olevan muualla kuin kotosalla. Yhä edelleenkään mulla ei oo mitään ongelmia viettää aikaa vaan itsekseni ja joskus meen siihen yksinäni oleilun moodiin niin syvälle, että joudun herättelemään itseäni nappaamaan luurin käteen ja sopimaan kaverin kanssa treffit. Tarvitsen ehdottomasti yksinoloa mun akkujen lataamiseksi. 

Kaikesta tästä huolimatta en kuitenkaan koe olevani mikään ääripään introvertti. Oikeastaan tuntuu aika ristiriitaiselta koittaessani kartoittaa näitä mun luonteenpiirteitä ja oonkin lähiaikoina lukenut muutamia artikkeleita intro- ja ekstroverttiydestä, ihan mielenkiinnosta. En ollut oikeastaan aikaisemmin edes aatellut näitä asioita, tai pohdiskellut suhtautumistani yksinoloon ja muihin ihmisiin. Koen olevani tosi sosiaalinen ja mulla on aina ollut kavereita (joita ilman en tulisi toimeen), ja jos olenkin viettänyt kesäloman yksin niin ainakin pikkuveli on ollut pitämässä seuraa leikkikaverina. Lukiossa mulla ja mun parhailla kavereilla oli paljon ystäviä eri ikäluokissa ja jokainen viikonloppu oli bookattu täyteen menoja. En koskaan vois kuvitella tekeväni töitä yksin ilman työkavereita ja rakastan asiakaspalvelua. Kun tutustun ihmiseen päästän helposti tosi lähelle ja tälläkin hetkellä mun ihan lähimpään kaveripiiriin kuuluu muutamia tyyppejä, joihin tutustuin vasta reilu vuosi sitten, mutta joiden kanssa oon viikoittain tekemisissä. Oonhan yhden kanssa heistä tällä reissullakin ja sänkyä myöten ollaan nyt jaettu kaikki viikon verran 24h vuorokaudessa. Siinä missä tarvitsen yksinoloa, ei se vähennä tippaakaan faktaa, että myös ihmissuhteet on mulle äärimmäisen tärkeitä.

Mikä osa näistä sitten on se, jonka kanssa painin? Haluaisin olla enemmän heittäytymiskykyinen ja itsevarmempi mitä tulee varsinkin uusiin ihmissuhteisiin. Oon monta kertaa varsinkin kuluneen vuoden aikana saanut kuulla, miten musta saa ensivaikutelmana ihan vääränlaisen kuvan. Ihmiset usein aattelevat, että oon arka, hiljainen ja pidättyvä, mutta jos saavat tilaisuuden tutustua tarkemmin oonkin aika paljon kaikkea muuta. Opasvuotena esimerkiksi tunsin erään tanskalaisen tytön, jonka kanssa olin käynyt ehkä yhden lyhyen keskustelun ollessamme töissä Gran Canarialla, emmekä siis juurikaan olleet tekemisissä. Kun taas muutimme Rodokselle ja tiimimme oli paljon pienempi, tutustuimme paremmin ja meistä tuli melko hyvätkin ystävät. Hän kertoi mulle eräänä iltana, kuinka luuli Granilla mun olevan todella hiljainen ja nyt Rodoksella välillä kuunnellessaan mua ajattelee "Omg, she's so loud!".Eikä ollut muuten eka kerta, kun näin tapahtuu. Liitän tän ominaisuuden itsessäni vahvasti siihen, että oon introvertti. Harmikseni oon saanut huomata, että tän kaiken seurauksena koen paineita olla jotain muuta kuin oon tavatessani uusia ihmisiä: en halua ihmisten saavan musta sitä ensivaikutelmaa, jonka niin moni saa ja lopputuloksena musta tuntuu tosi epämukavalta ja epäluonnolliselta. 

Oltiin muutama ilta sitten paikallisessa pubissa ja Noora ehdotti, että mennään pelaamaan biljardia muutaman paikallisen tyypin kanssa. Jokainen solu mun kehossa sanoi ei, en halua ja mulla oli oikeesti melkein fyysisesti paha olo kun jännitin niin paljon. Nooran takia kuitenkin suostuin ja ekat puol tuntia olin ihan kipsissä ja tunsin oloni todella epämukavaksi. Selvisin kuitenkin koko hommasta hengissä ja lopulta meillä oli ihan hauska ilta biljardin ja muutaman tuopin merkeissä. Sama ilmiö toistui meidän iltana hostellissa: naapurisalissa oli bileet ja Noora ehdotti, että mennään sinne istuskelemaan. Oisin tehnyt käytännössä katsoen mitä vain mielummin kuin mennyt keskelle täysin tuntemattomien tyyppien bileitä.
Jos tapaan ihmisiä sattumalta ja jollain tapaa "luonnollisesti" esimerkiks työpaikan, koulun tai yhteisten tuttujen kautta, ei tällaista tapahdu vaan pystyn olemaan enemmän oma itseni eikä tilanne jännitä ja tutustun, varsinkin pienissä porukoissa, ihmisiin helposti.

Tuntuu tosi ristiriitaiselta: toisaalta tä tietynlainen ujous on jotain, josta haluaisin oppia eroon ja tahtoisin olla rohkeampi uusien tyyppien suhteen. Toisaalta tuntuu, että se on tosi iso osa mua itseäni ja tekee musta just mut. En kai ois se sama Emilia jos yhtäkkiä vapautuneesti heittäisinkin läppää kauppajonossa tai baaritiskillä tuntemattomille. Mitenköhän tän luonteenpiirteen oppis hyväksymään ja toisaalta sosiaaliset suhteet siinä comfort zonen ulkopuolella ottamaan vähän iisimmin? Mistä se ylipäänsä johtuu, että tunnen oloni niin epämukavaksi täysin uusien tyyppien seuraan lyöttäydyttäessäni, kun kuitenkin myös pidän uusien ihmisten tapaamisesta ja sosiaalisista tilanteista? Oon työkseni vetänyt tervetulotilaisuuksia yli sadalle ihmisille, mutta ajatus tuntemattomalle tyypille juttelemisesta baarissa saa mut voimaan jännityksestä pahoin.

Painiikohan joku muu samanlaisten juttujen äärellä vai onko tässä koko pohdiskelussa ylipäänsä mitään päätä tai häntää? :D Herättääkö kenessäkään mitään ajatuksia? 

Kommentit (2)

Hannanen

Täällä on kyllä juurikin samanmoinen tyyppi. Itse olen ollut pienestä asti hyvinkin ujo ja hiljainen. Tavallaan sisäänpäin kääntynyt. Minusta oli kuulemma jo synnytyssalissa kätilö todennut, että tässäpä on muuten harvinaisen rauhallinen lapsi, ja sellainen olen kyllä yhä edelleen lähes 24 vuotta myöhemmin.

Pienenä tyttönä ujouteni ilmeni aika äärimmäisellä tavalla, mm. niin etten uskaltanut puhua puhelimessa. En, vaikka olisin tiennyt että puhelimessa oli oma äitini tai siskoni. En vaan uskaltanut. Koulussa esitelmien pitäminen ja toisten edessä puhuminen olivat pahinta mitä tiesin. Aina mulla kuitenkin oli kavereita, joiden kanssa tykkäsin viettää aikaa. Samalla viihdyin kuitenkin paljon omissa oloissani puuhaillen omia juttuja omassa rauhassa.

Nyt aikuisena se ujous on hieman väistynyt. Opiskelen alaa, jossa uusia ihmisiä kohtaa työssä joka ikinen päivä ja työharjoitteluissa olen hyvinkin sosiaalinen ja "rohkea" uusien ihmisten kanssa. Silti, minulle olisi ihan mahdotonta mennä vaikkapa just jossain baarissa juttelemaan tuntemattomille tai ottaa yksin (tai edes kaverin kanssa) osaa esimerkiksi johonkin kilpailuun tai tapahtumaan, jossa olisin uusien ihmisten keskellä. En tavallaan edes pelkää sitä, mutta ajatus sellaisesta on vaan jotenkin epämukava.

Mulla on nytkin useampia läheisiä ystäviä, jotka ovat mulle äärimmäisen rakkaita ja tärkeitä ja joiden kanssa on ihanaa viettää aikaa. Koenkin usein huonoa omaatuntoa siitä, että olen aika surkea pitämään yhteyttä heihin. En tiedä miten tämän selittäisin ymmärrettävästi. Tykkään älyttömästi viettää aikaa ystävien kanssa, mutta nautin niin valtavan paljon myös yksinolosta ja yksin puuhaillessa aika lentää usein kuin siivillä niin että saatan havahtua yhtäkkiä etten ole moneen päivään ollut missään yhteydessä ystäviini. Opiskelu, kirjojen lukeminen, liikunta, musiikki, kotityöt ja se arki vaan on mulle sellaista, että ystävien/perheen kanssa pidetty yhteys ei ole se the juttu, vaan lähinnä sivumauste siihen kaikkeen. Vaikka he kaikki niin tärkeitä ovatkin. On vaikeaa. :D Noh, täysin yksin en arkeakaan elä, kun avomies löytyy, mutta silti joka päivä vietän paljon aikaa yksin ja rakastan sitä.

Samastun sinuun niin paljon tuossa asiassa, että osa minusta haluaisi olla sellainen oikein ulospäinsuuntautunut ja rohkea. Se tyyppi, joka uskaltaa repäistä ja tehä jotain "hullua", seikkailla ja mennä siellä baarissa heittämään sulavasti läppää kenen tahansa kanssa. Mutta ei, se ei vain ole minua. Eikä se tarkoita ettenkö olisi hyvä just näin. En tiiä oikein miten sitä vois oppia tulemaan niin sinuiksi itsensä kanssa että aidosti hyväksyisi itsensä sellaisena kuin on. Toisaalta hyvä alku kai on, että asian tiedostaa.

Mullekin läheisimmät ystävät ja siskot etenkin sanovat usein, että minusta ei ulospäin voisi millään uskoa sitä, millainen olen sillä comfort zonella. Kyllähän minä hulluttelen ja teen/sanon kaikkea hauskaa ja hölmöä läheisten ihmisten seurassa, vaikka vähänkin tuntemattomampien kanssa olenkin pidättyväinen ja annan itsestäni varmaan melkoisen vaisun kuvan. Alan usein miettiä sitä, että pidetäänköhän minua jotenkin tökerönä/outona/syrjäytyneenä/mitäikinä kun olen se hiljainen joka seuraa mieluummin vierestä ja kuuntelee, kuin on äänessä ja huomion keskipisteenä.

Tulipas romaani. :D Pointtina kai nyt siis se, että olen hyvin samankaltainen ja  painin myös toisinaan sen asian kanssa, vaikka viihdynkin itseni kanssa oikein kivasti. Googletin just introvertin määritelmän. That's me, no doubt. Yritetään hyväksyä itsemme. Introvertteja tarvitaan tässä maailmassa siinä missä niitä vauhdikkaampia ja supersosiaalisia ekstroverttejakin. :)

Ps. Minusta on ihan jees olla tyyppi, joka ajattelee ennenkuin sanoo ja joka saa energiaa omasta itsestään. Itsemme kanssahan me ollaan kuitenkin se 24 tuntia vuorokaudesta. ;)

emiliaidamaria
Liittynyt22.12.2015

Kiitos kovasti taas kommentista! :) Jännä kuulla jonkun muunkin fiiliksiä ja musta on kiehtovaa miten monella eri tapaa sitä voi olla introvertti. Tässäkin hommassa monta eri tasoa!
Jep, kaikenlaisia ihmisiä sitä maailmassa tarvitaan ja oon kyllä saanut myös paljon positiivista palautetta omasta luonteestani. Ja itsensä kanssa sitä just onkin viihdyttävä parhaiten! :)

emiliaidamaria

Seuraa 

22-vuotias turkulainen totuttelee takaisin elämään Suomessa ulkomailla vietettyjen välivuosien jälkeen. Runoilua elämästä hymynkare huulilla! 

Instagram @emiliaidamaria

Contact emppu.pesonen@gmail.com

 

Blogiarkisto

2016

Instagram