Sielu lepäsi rauhallisessa San Vicentessä, mutta neljän päivän jälkeen oli meidän kaavittava itsemme aurinkotuoleilta hedelmäsalaattien äärestä jatkamaan matkaa, jotta saisimme kaikki saaren paikat koluttua läpi. Taas kerran ahtauduimme pakettiauton pikkuisille penkeille ja suuntasimme saaren pohjoisosaan El Nidon kaupunkiin.

El Nido on kaikkein tunnetuin paikka saarella matkailijoiden keskuudessa ja se olikin huomattavasti vilkkaampi kuin San Vicente - ravintolavalikoimaa oli vaikka kuinka ja hinnatkin hieman korkeammat. Me onnistuttiin molemmat nappaamaan jonkin sortin mahatauti juuri El Nidoon saavuttuamme ja muutama päivä meni sängyn pohjalla makoillen. Onneksi näin pitkällä reissulla ei muutama lepopäivä haittaa! 

Emme onnistuneet bookaamaan El Nidoon etukäteen mitään majoitusta, mutta olimme lukeneet majatalosta nimeltä Vera Rosa. Kuulimme uhkailuja, että kaikki majapaikat olisivat täynnä, mutta saimme kuin saimmekin huoneen Vera Rosasta ja paikasta muodostui ehkä koko meidän reissun lempparimajoituksista. Paikka oli mitä yksinkertaisin bed&breakfast, joka maksoi meiltä molemmilta 400 pesoa (7,5e) yöltä, mutta siellä oli aivan hullun hyvä energia! Paikka oli vanhan filippiiniläispariskunnan "kesämökki", josta he vuokrasivat huoneita matkailijoille ja olo oli kuin paikallisessa mummolassa konsanaan. Istuskelin yksi iltapäivä talon puutarhassa lueskelemassa ja pyytäessäni kahvia mummo keitteli minulle oitis pannullisen ja tarjosi vielä höyryttämiään banaaneja välipalaksi. Paikka sai kävöimään omia isovanhempia, onneksi nähdään kohta! 

El Nidossa suosituinta puuhaa on saarihyppely ja käytimmekin yhden päivän retkeilyyn ja lähisaarien laguuneilla uiskenteluun. Muuten päivät kuluivat rannalla ja ihan vaan ottaen rennosti, ennen matkan jatkumista Port Bartoniin. 

Vitsi, että kunnolla rauhoittuminen on tehnyt hyvää. Kolme kuukautta ollaan oltu enemmän tai vähemmän oikeastaan vain omissa oloissamme, juhlimassa emme ole käyneet juurikaan ollenkaan ja melkein joka ilta olemme nukkumassa jo viimeistään kymmenen aikoihin. Mietimme hiukan, mistä se mahtaa johtua, mutta päättelimme opasvuoden vain vieneen meistä mehut ihan täysin. On ihanaa huomata itsestään, että osaa oikeasti pysähtyä. Olemme levänneet, liikkuneet luonnossa ja syöneet hyvää ruokaa. Parhaimpia ovat olleet hetket, kun ei ole ollut mitään tekemistä ja on vain voinut istuskella rantahiekassa ja tuijotella merelle vaikka tuntikausiakin. Sellaisia hetkiä tulee ikävä.

Ihanaa on myös huomata, ettei tällaista laiskottelua jaksa ikuisuuksiin. Kroppa ja mieli on täynnä energiaa, enkä malta odottaa tulevaa kesää! 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

22-vuotias turkulainen totuttelee takaisin elämään Suomessa ulkomailla vietettyjen välivuosien jälkeen. Runoilua elämästä hymynkare huulilla! 

Instagram @emiliaidamaria

Contact emppu.pesonen@gmail.com

 

Blogiarkisto

2016

Instagram