Pettymys - Viha - Suru - Anteeksianto

"Uskon, että ylläolevat sanat ja tunteet ovat lähes kaikille tuttuja. Pettymyksen kohdalla kehon valtaa tunne, että ei, en pysty ikinä antamaan anteeksi.
Onko kyseessä sitten anteeksianto itselle vai toiselle ihmiselle, ei sillä ole väliä, se on silti vaikeaa. 
 
On tilanteita, jolloin viha vain on kohdattava. Se on osattava käsitellä ja kääntää se vahvuudekseen. Uskon, että jokaisen sisällä palaa se pieni toivon liekki epätoivon hetkillä, jolloin tuntuu, että maailma romahtaa.
 
Omalla kohdallani sain kokea oman henkilökohtaisen maailmanlopun, kun itselleni todella tärkeäksi tullut ihminen jätti minut yksin. Masennuin. Se talvi oli tämänhetkisen elämäni kamalin kokemus. 
Oli toinen opiskeluvuoteni. Jokapäiväinen taisteluni oli päästä sängystä ylös, raahautua kouluun - mikä oli ainoa paikka, jossa tunsin edes hetken eläväni - ja 8 tunnin kuluttua palata takaisin kämpälle sänkyyn. En pystynyt syömään, en tekemään muuta kuin tuijottamaan seinää ja silmät suljettuani näin vain painajaisia. Toistuvia painajaisia, joiden takia en pystynyt enää nukkumaan.
 
Silloin ajattelin, että vihaan häntä. Miten hän pystyi tekemään tämän minulle? Vihaan häntä!
Vai vihasinko oikeasti itseäni? Kyllä, vihasin sitä ihmistä mikä minusta itsestäni oli tullut vihan vallattua mieleni.
Päätin päästä vihasta yli. Yritin antaa anteeksi. Se oli todella, todella vaikeaa. Vihasta pääsin hiljalleen tilaan, jota kutsun "suruksi". Itkin, itkin ja itkin. 
Kesää kohden annoin uusien ihmisten astua elämääni. Sain jotain sisältöä harmauteen, mutta hän oli koko ajan mielessäni. 
 
Kesäloman alettua huomasin myös mielialani kohoavan, koska pääsin perheeni luo. Jonain päivänä vain tajusin, että olen jo antanut anteeksi. Olin päättänyt olla vahva ja jatkaa elämää. Sain selätettyä sen pettymyksen ja vihan tunteen, joka valtasi koko kehon ja mielen. 
 
Hassua kyllä, tämän romahdukseni aiheuttanut henkilö astui sinä kesänä uudelleen elämääni. Päästin hänet uudelleen lähelleni, jota en nyt lähes 1,5 vuoden jälkeen kadu hetkeäkään. Lopullinen anteeksianto taisi tapahtua, kun annoin hänelle uuden mahdollisuuden. 
 
Takautumat menneestä ovat välillä rasittaneet suhdettamme. Aina silloin tällöin, yhä edelleen, saan ahdistuskohtauksen tai näen painajaisia. Yritän kuitenkin unohtaa. Ajattelen, että mennyt on mennyttä, se pitäisi unohtaa.
 
Muistan edelleen Iltalehden toukokuisen uutisen brittiläisestä äidistä, joka oli ennen kuolemaansa jättänyt ajatuksia herättäviä elämänohjeita neljälle pojalleen. 
Omalla kohdallani kohta 3 sai lähes kyyneleet silmiin.
 
"Se, mitä joku teki sinulle menneisyydessä, ei enää vaikuta nykyhetkessä, ellet itse anna sen vaikuttaa"

Siinä se. On itsestäni kiinni, miten suhtaudun menneisyyteen. Jos haluan unohtaa sen, en saa ajatella sitä. Tajusin, että minun on nautittava tästä nykyisyydestä. Nyt kaikki on hyvin. 
Olen oppinut, että jos ahdistus valtaa mieleni, lopetan menneiden ajattelun saman tien. En halua, että menneisyys pilaa nykyisen elämäni."

Kommentit (2)

Seuraa