Kolumnistimme Janni Hussi haluaisi tietää, miksi lapseton mies tuntuu edelleen olevan paljon hyväksyttävämpi asia kuin nainen, joka ei halua lapsia.

"Suurin virhe naisena on sortua ajattelemaan liikaa sitä, mitä meiltä odotetaan. Silloin kasaa itselleen kohtuuttomat paineet siitä, millainen pitäisi olla ja miten elämää kuuluisi elää.

Kun olin pitkässä parisuhteessa, minulta tivattiin jatkuvasti, milloin menemme naimisiin ja milloin meille tulee perheenlisäystä. Asuntokin olisi pitänyt valita sen mukaan, mikä on mahdollisimman turvallinen tuleville lapsille.

Öööö. Muistiko kukaan koskaan kysyä minun mielipidettäni? Kiinnostiko ketään, mitä mieltä minä olin lasten hankkimisesta?

Ihmiset olettavat yhä automaattisesti, että elämän kuuluu tapahtua tietyssä järjestyksessä. Ensin seurustellaan, sitten mennään naimisiin, sitten hankitaan lapset ja koira. Minä olen kuitenkin aina kyseenalaistanut tätä mallia. En ole esimerkiksi koskaan ollut vakuuttunut siitä, että haluan lapsia. En vain ole onnistunut löytämään itsestäni sellaista ”äidillistä” hahmoa, jota toisissa naisissa tuntuu olevan minunkin edestäni. Olen silti saanut kuulla monta kertaa, miten ”mieleni muuttuu vielä, kunhan vähän vanhenen tai tapaan sen oikean.” Ehkä, mutta olen jo 26, enkä ole kokenut vielä mitään ahaa-elämystä.

Kaveripiirissäni sen sijaan lisäännytään tällä hetkellä kiihtyvissä määrin, joten olen ravannut baby showereissa. On ihanaa, että elämässä juhlitaan kaikkia juhlimisen arvoisia asioita, mutta olen joka kerta tuntenut itseni todella ulkopuoliseksi vauvajuhlissa. Tehdään vaippaleikkejä, tutkaillaan vauvakirjoja, puhutaan omista lapsista. Kun muut jauhavat vaipanvaihdosta, heitän väliin tarinan koirani Harrin löysästä mahasta, kun se oli syönyt pihalta löytämänsä ranskiksen. Yritän epätoivoisesti olla mukana jutuissa, mutta liian usein keskustelut päättyvät kiusalliseen letkautukseeni, jota kukaan ei ymmärrä.

Välillä minulle tulee sellainen olo, että olen huono nainen, kun en tunne palavaa tarvetta tulla äidiksi. Olen myös todella huono vauvojen kanssa. Kun ystäväni pyysi minua pitelemään hetken vauvaansa, jähmetyin täysin. Pidin pikkuista sylissäni hartiat korvissa, lähes hengittämättä. Tuijotin vauvaa ja se minua. Yritin vain miettiä, mitä sen kanssa kuuluu tehdä, mitä sille kuuluu sanoa. Sitten muistin, miten kaikki aina puhuvat vauvan tuoksusta, siitä maailman ihanimmasta. Nuuhkaisin vauvaa, enkä voinut ymmärtää niitä ihmisiä. Vauvan naama alkoi kääntyä nyrpeäksi ja muuttua punaiseksi. Juuri kun paniikki meinasi ottaa minusta vallan, äiti palasi ja nappasi vauvansa takaisin. ”Teillähän meni tosi kivasti!”

Kokemus sai minut pohtimaan, puuttuuko minulta jokin äiti-geeni kokonaan? Olenko itsekäs, kun en tunne tarvetta lisääntyä? Vai olenko kenties saanut tarpeekseni ihmissuhteista, joissa olen joutunut huolehtimaan aikuisesta ihmisestä kuin lapsesta? Olen mielestäni hyvin empaattinen ihminen, rakastan elämää, luontoa ja eläimiä. Minut kuitenkin leimataan helposti kylmäksi tyypiksi, jota kiinnostaa vain oma napa ja oma ura. Ikään kuin lapseton nainen olisi automaattisesti kylmä tai itsekäs.

Onneksi asenteet ovat muuttumassa, vaikka vielä on paljon tehtävää, jotta asenne vanhemmuuteen olisi tasa-arvoinen. Lapseton mies kun tuntuu edelleen olevan paljon hyväksyttävämpi asia kuin nainen, joka ei halua lapsia."

Kuva: Juha Salminen

Amelie-82

Janni Hussi: "Olenko itsekäs, kun en tunne tarvetta lisääntyä?"

Ei, et todellakaan ole itsekäs, päinvastoin. Esimerkiksi ylivoimaisesti suurin ekoteko minkä voi tehdä on jättää lapset tekemättä. Itsekin olen onnellisesti vela (vapaaehtoisesti lapseton). Aina tiennyt ettei lapset ole mun juttu. Olen empaattinen silti ihan varmasti, ja huolehdin monista ihmisistä , vanhoista ja lapsistakin. En ole koskaan ymmärtänyt miten se, että haluaa satsata ja keskittyä muihin asioihin ja ihmisiin kuin "pakolliseen mini-me tekeleeseen", muka tekisi ihmisestä...
Lue kommentti

Perhosia vatsanpohjassa, peruuntuneita treffejä ja pettymyksiä. Johanna, 26, aloitti deittailun pitkän parisuhteen jälkeen ja huomasi, ettei se olekaan niin kepeää ja ihanaa kuin hän oli aina kuvitellut.

”Huumorintajuinen ja positiivinen. Tykkää matkustella, käydä festareilla, ehdottomasti ei tupakoi. Sellainen on unelmamieheni. Kriteerini eivät mielestäni ole liian korkealla. Vaikka deittailu on netin myötä helpompaa kuin koskaan aiemmin, sopivaa kumppania on vaikea löytää. Ja mitä useampia pettymyksiä kohtaa, sitä työläämmältä miehen etsiminen tuntuu. 

Erosin vuosi sitten poikaystävästäni. Viisi vuotta kestänyt suhde oli tähänastisen elämäni pisin. Asuimme saman katon alla ja suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta. Eron aiheutti kaukosuhde. Muutin Keski-Eurooppaan opintojeni perässä, ja mieheni jäi Suomeen. Suhteemme ei yksinkertaisesti kestänyt sitä, että näimme vain muutaman kerran vuodessa lomillani. Olin pari päivää eron jälkeen todella rikki. Itkeskelin ja ikävöin ex-kumppaniani. Olimme olleet tiivis kaksikko, joka teki kaiken yhdessä. 

Neljän päivän päästä erosta latasin Tinderin. Tiesin jo silloin, ettei se olisi hyvä idea, koska en ollut ehtinyt vielä käsitellä eroa. Tunsin kuitenkin itseni niin yksinäiseksi, etten voinut vastustaa houkutusta. 

Yritin täyttää deittailulla entisen poikaystäväni jättämää aukkoa elämässäni. Tavallaan onnistuinkin siinä. Minulla kävi tuuri, sillä ensimmäiset Tinder-treffini onnistuivat. Kohtasin mukavan miehen, jonka kanssa aloimme tapailla seksin merkeissä. Minulle oli heti selvää, ettei miehestä olisi poikaystäväksi. Hän rakasti juhlimista ja käytti silloin tällöin viihteellä huumeita. Sellainen ei sovi elämäntyyliini. Sain mieheltä kuitenkin säännöllisesti seksiä ja läheisyyttä neljä kuukautta kestäneen suhteemme ajan. Se lohdutti erosurun keskellä.

 


Intuitio käyttöön

Deittailuelämä on muuttunut valtavasti niiden viiden vuoden aikana, jotka olin parisuhteessa. Kuvapainotteinen Tinder on mullistanut koko seuranhakukulttuurin. Kokeilin aluksi perinteisempää nettideittisivustoa, mutta en halunnut maksaa kuukausimaksuja. Siirryin Tinderiin, josta olin kuullut sinkkukavereiltani.

Olen viestitellyt Tinderissä vuoden aikana noin parinkymmenen miehen kanssa ja tavannut heistä kymmenen. Katastrofaalisilta treffeiltä olen välttynyt, mutta eteeni ei ole tullut myöskään mitään kovin sykähdyttävää. Olen yleensä tavannut treffikumppania kerran tai kaksi. Sen jälkeen miehestä ei ole kuulunut tai hän on vedonnut kiireisiinsä. Muutaman kerran mies olisi halunnut jatkaa tapailua, mutta minua taas ei kiinnostanut. 

Olen intuitiivinen ihminen. Tiedän melko nopeasti, olenko kiinnostunut toisesta vai en. Kyse ei ole järkisyistä, vaan siitä kuuluisasta kemiasta. Jos ei synkkaa, tapailun jatkaminen on molempien ajan tuhlaamista.

 

”Välillä nettideittailu tuntuu kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Miten voin löytää tuhansien joukosta sen oikean?”

 

Koukuttava itsetunnonkohottaja

Tinderin hyvä puoli on helppous. Minun olisi ujona ihmisenä vaikeaa mennä ehdottamaan treffejä livenä. Tinderissä uskallan aloittaa juttelun, sillä pakkien saaminen virtuaalisesti ei tunnu niin pahalta kuin kasvotusten. Huono puoli on ulkonäkökeskeisyys. Tinderissä moni ei lisää profiiliinsa mitään muuta kuin kuvia. Siitä tulee pinnallinen olo. 

Tutustumisen syventymistä häiritsee myös tietoisuus siitä, että yhdellä pyyhkäisyllä voin löytää vielä kiinnostavamman miehen. Matchien saamiseen jää helposti koukkuun, sillä ne toimivat itsetunnonkohottajina. Toisaalta treffien peruminen käy yhtä helposti kuin niiden sopiminen. Muutama treffikumppanini on perunut vain muutamaa tuntia ennen tapaamista, ja jokunen on tehnyt oharit h-hetkellä. 

Valitettavan moni on kalastelemassa Tinderissä ainoastaan seksiseuraa. Olen saanut vuoden aikana useita peniksen kuvia ja ehdotuksia siitä, mitä voisimme tehdä lakanoiden välissä. Se tuntuu kurjalta, koska olen itse tosissani liikkeellä. 

 

”Haluaisin tavata tulevan kumppanini elävässä elämässä, mutta ajatus kohtaamisesta ilman somea tuntuu mahdottomalta. On turha flirttailla ihmiselle, joka ei nosta katsettaan puhelimestaan.”

 

Kaukana glamourista

Parisuhteessa ollessani sain tinderöinnistä kepeän ja glamoröösin kuvan. Heti ensimmäisinä sinkkukuukausina tajusin, että kepeys on treffailusta kaukana. Välillä nettideittailu tuntuu siltä kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Miten voin löytää tuhansien miesten joukosta sen oikean? Sellaisina hetkinä kaipaan entistä parisuhdettani. En niinkään ex-miestäni vaan yhteyttämme. Mietin usein, voinko enää löytää minulle yhtä sopivaa kumppania kuin hän oli. 

Deittailu on stressaavaa. Aina kun tapaan uuden ihmisen, haluan antaa itsestäni parhaan mahdollisen kuvan. Ensimmäisillä treffeillä ei saa sanoa mitään tyhmää, sillä peli voi olla muuten menetetty. Pelkään nykyään olevani tylsä ja epämielenkiintoinen ihminen, ja minulla on enemmän ulkonäköpaineita. Pelottaa, etten kelpaa enää kenellekään, etten ole esimerkiksi tarpeeksi seksikäs. Ulkonäöllä nimittäin on merkitystä, sanoi kuka mitä tahansa. Yleensä ulkonäön perusteella syntyy kiinnostus ja ihastus. Toisaalta ajattelen, että kokisin vielä enemmän paineita, jos olisin kymmenen vuotta nuorempi.

En aio hankkia trendikkäitä vaatteita tai cooleja harrastuksia vain sen takia, että vaikuttaisin ihmisenä mielenkiintoisemmalta. Vanhemmiten olen oppinut, mistä tykkään ja millainen ihminen olen. Yritän tuoda niitä asioita esiin treffaillessa uusia ihmisiä. Kyllä jokaisesta löytyy jotain mielenkiintoista, jos vain osaa kuunnella toista.

Ikuisesti yksin?

Haluaisin tavata kumppanini mieluiten elävässä elämässä, kuten opintojen parissa tai kaupassa. Ajatus kohtaamisesta ilman somea tuntuu kuitenkin lähes mahdottomalta, sillä nykyään jokainen räplää kännykkäänsä. On turha flirttailla ihmiselle, joka ei nosta katsettaan puhelimestaan.

Hyvässä parisuhteessa on mielestäni helpompaa kuin sinkkuna, vaikka sinkkuna olemisessa on paljon hyviä puolia: saan mennä ja tulla, miten haluan, eikä minun tarvitse tehdä kompromissejä. Toisaalta välillä pelkään jääväni ikuisesti yksin. Etten koskaan onnistu löytämään miesystävää. Joskus sitä tunnetta on vaikea käsitellä, ja pelko yksinjäämisestä saattaa kohota kohtuuttoman suureksi. Kaipaan sitä, että voisin jakaa jonkun kanssa ilot ja surut. Että olisi joku, johon luottaa, jonka kanssa tehdä asioita ja luoda muistoja. Kaipaan myös seksiä ja fyysistä läheisyyttä.

En kuitenkaan ole katkera. On ollut rikasta saada tavata niin erilaisia ihmisiä. Kerran eräs azerbaidžanilainen mies pyysi minua Tinder-treffeille. Hän kertoi heti, että hakee seuraa vain yhdeksi illaksi ennen kuin lentää kotiinsa Shanghaihin. Kävimme ravintolassa syömässä ja kerroimme toisille elämäntarinamme. On tavallaan kaunis ajatus, että toisella puolella maailmaa on mies, jonka tarinan tiedän, mutta jota en tule koskaan tapaamaan uudelleen.” 

Haastateltavan nimi on muutettu.

Kuvitus: Isma Valkama

Selviäisitkö kaksi viikkoa koskettamatta ketään?

Töks. Sormeni kopsahtaa näyttöön kesken Skype-keskustelun. Olen taas unohtanut, missä olen ja yrittänyt koskettaa ystävääni näytön toisella puolella. Yleensä keskusteluun uppoutuessani käteni liikkuu ennen ajatustani ja laskeutuu itsevarmasti juttukaverini hartialle tai käsivarrelle.

– Sä nyt oot tommonen lääppijä, ystäväni vastaa, kun kysyn millainen suhde minulla on hänen mielestään koskettamiseen.

Se on totta, rakastan koskettaa läheisiäni. Silitän ja napaan herkästi kainaloon. Nojailen ystävään tai hipaisen puolisoni selkää hänet ohittaessani, kuiskatessa kuperran käteni ystäväni korvan ympärille ja kivan työkeikan jälkeen saatan halata työparia tai vähintään kätellä häntä molemmin käsin.

Ei siis ihme, että minua jännittää. Olen juuri sitoutunut viettämään kaksi viikkoa ilman kosketusta.

 

”Suomessa elää valtavasti ihmisiä, jotka eivät koe kosketusta vuosikausiin. Yksinäiset kokevat kosketuksen puutteen pysyvänä olotilana, johon ei löydy ratkaisua.”

 

Kun kukaan ei koske

– Kaksi viikkoa ei ole kyllä kovin pitkä aika, kosketusta tutkinut antropologi Taina Kinnunen toteaa.

Hänen mukaansa Suomessa elää valtavasti ihmisiä, jotka eivät koe minkäänlaista kosketusta vuosikausiin. Sinkut, lesket, eronneet ja yksinäiset kokevat kosketuksen puutteen pysyvänä olotilana, johon ei välttämättä löydy minkäänlaista ratkaisua.

– Moni aikuinen ihminen sopeutuu elämään ilman kosketusta, mutta siitä ei ole tietoa, kuinka terveellistä se ihmiselle on. Tutkimusten mukaan nuori apina kuolee, jos sitä ei kosketeta, vaikka sen perustarpeista pidettäisiin muuten huolta, Kinnunen kertoo.

Hänen mukaansa ihmiset ovat yhteiskunnassamme kostuksen suhteen eriarvoisessa asemassa. Monet joutuvat tottumaan siihen, että heitä ei kosketa kukaan. 

– Kosketus on yhteydessä sosiaaliseen tunne-eriarvoisuuteen, Meidän tulisi keskustella enemmän siitä, ketkä saavat tulla kosketetuksi ja ketkä jäävät yksin.

Kinnusen mukaan kosketus perustuu ennen kaikkea ihmisten vuorovaikutukselle. Koskettaminen on vastavuoroista toimintaa, jonka molemmat koskettajat kokevat jollain tavalla. Toista ei voi koskettaa tulematta itse kosketetuksi.

Silitä ja halaa

– Siis, eikö me muka voida halata? ystäväni huudahtaa järkyttyneenä.

Olen lähdössä kahvilasta ja tilanne tuntuu kaikin puolin surkealta, olisihan se kiva halata.

– Kai sä saat edes eläimiä silittää? toinen ystäväni kysyy.

Tätä en ole miettinyt, mutta en varmaan. Kinnusen mukaan useat ihmiset lääkitsevät kosketuspulaa käymällä hieronnoissa tai hankkimalla lemmikin.

Olen valmistautunut kahteen viikkoon ilman kosketusta lämmitettävillä kauratyynyillä, jalkakylpyammeella ja paksulla peitolla, jonka voin hätätilassa kääriä yöllä kainalooni.

Yritän järkeillä, että kosketus on lopulta lämpöä ja massaa, ehkä sen voi korvata tällä tavalla.

Oksitosiinia eli mielihyvähormonia vapautuu kehoon kuitenkin ennen kaikkea ihokosketuksessa, ei peittorullakosketuksessa

Jo heti maanantaina meinaan mokata useaan kertaan. Lähestyn töihin lähtevää puolisoani kädet ojossa ja kesken lounaan ojennan käteni koskettaakseni lounaskaveriani. On melkein pelottavaa huomata, kuinka vähän ajattelen ihmisten koskettamista ja kuinka paljon teen sitä arjessani.

– Kosketusaisti on ihmisen ensimmäisiä ja tärkeimpiä aisteja. Se istuu meissä syvällä. Koska olemme laumaeläimiä, olemme koskettamalla päässeet selvyyteen toisistamme, Kinnunen kertoo.

Ehkä sen vuoksi tuntuu, että pärjäisin nämä kaksi viikkoa paremmin, jos sulkeutuisin yksin erämaamökkiin. Ihmisten parissa oleminen ja kosketuksen puute alkavat käydä hermoilleni ja huomaankin olevani koko koejakson ajan huonolla tuulella.

 

”Ainoa kosketus, jonka saan ensimmäisellä testiviikolla tuntea, on kumihansikkaalla verhottu käsi syvällä suussani. Käyn hammaslääkärissä.”

 

Toimenpidekosketus

Ainoa kosketus, jonka saan ensimmäisellä testiviikolla tuntea, on kumihansikkaalla verhottu käsi syvällä suussani. Käyn hammaslääkärissä. Kinnusen mukaan hammaslääkärin kosketus saattaa jollekin ihmiselle olla vuoden ainoa kosketuskokemus toisen ihmisen kanssa. Ajatus tuntuu surulliselta.

– Valtava määrä iäkkäitä suomalaisia elää sairaaloissa, hoitokodeissa tai yksin kotonaan. Heitä saatetaan koskettaa paljonkin, mutta ainoastaan toimenpiteiden suorittamiseksi.

Kinnusen mielestä olisi tärkeää, että toimenpiteiden ohella hoitajat ja lääkärit opetettaisiin silittämään tai pitämään kädestä kosketusta selvästi kaipaavia tai toimenpiteitä pelkääviä potilaita.

Kosketus toimii, ainakin omassa elämässäni, myös tilanteiden aloittajana ja lopettajana. Olen viikon aikana torjunut neljä kättely-yritystä ja kuusi halausta kertomalla rehellisesti, etten voi koskea kehenkään. Ihmiset ovat laittaneet käytökseni mahdollisen flunssan piikkiin.

Kun hammaslääkäri yrittää kätellä, työnnän käteni taskuihini ja tuijotan häntä hölmösti hymyillen. Vasta hammaslääkärin tuolissa saan kerrottua, miksi en kätellyt.

– No huh, aiotko muka nukkua miehesi vieressä koko kokeilun ajan? Ei tule onnistumaan, hoitaja toteaa. Hyvä pointti.

Vaikka olemme valmistautuneet testiin mieheni kanssa, herään lauantaiaamuna hänen kainalostaan. Paksu peittorulla on ruttaantunut jonnekin sängyn jalkopäähän. Puolisoni tunnustaa, että hän on eräänä iltana napannut minut syliinsä, kun olen nukahtanut. Mokattu siis on, mutta päätän kuitenkin sinnikkäästi jatkaa testiä.

Anna hali

Tammikuussa vietetään kansainvälistä halauspäivää. Järjestäjien mukaan halaamista sietää juhlistaa, sillä se lisää terveyttä ja hyvinvointia.

Kokeilun aikana olen monta kertaa halunnut halata tai koskettaa toista ihmistä. Nököttäessäni yksin iltaisin kotisohvalla lämmitetty kaurapussi sylissäni olen toivonut, että joku halaisi minua tai edes vähän silittäisi selkääni. Lohdullisen kosketuksen kaipuu tuntuu kehossa surkeana olona.

Viikonlopun aikana kävelen kotiin lapsuudenystäväni kanssa ja tartun häntä kädestä kesken hauskan jutun. Argh. Juon viiniä lukioaikaisten ystävien luona ja käärin jalkani hyvän ystävän jalan ympärille. Äh.

Kuvanveistonopettajani läksiäisissä on liikuttunut tunnelma. Kaikki halaavat opettajaa ja kiittävät kurssista. Minä tönötän paikallani kädet lanteilla ja yritän korvata halaamisen sanomalla neljä kertaa kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Ei tunnu hyvältä. Koko homma alkaa vaikuttaa mahdottomalta.

Ja pahempaa on luvassa. Tiistaina pidämme kotonamme illalliset.

Kaksitoista läheistä ystäväämme saapuu yksi toisensa jälkeen ovesta sisään. Osaa heistä en ole nähnyt melkein vuoteen. Kaksi ehtii kääriä kädet ympärilleni vastaväitteistä ja nopeasta perääntymisestäni huolimatta.

 

”Kavereita halataan, jos on suurta iloa tai surua tai jos ei olla nähty pitkään aikaan. Muuten ei tarvitse kosketella.”

 

Älä koske

– Pyydän jo anteeksi, että pilaan kokeilusi, mutta espanjalaiselta tällainen ei onnistu, espanjalainen ystäväni sanoo heti.

Seuraavan tunnin sisällä lasken hänen koskettavan minua huomaamattaan nelisen kertaa.

Oulaiset kaverini ovat sitä mieltä, ettei kosketus kuulu arkipäivään.

– Kavereita halataan, jos on suurta iloa tai surua tai jos ei olla nähty pitkään aikaan. Muuten ei tarvitse kosketella.

Tärkeintä onkin kyetä tunnistamaan, milloin koskettaminen ei missään tapauksessa tule kyseeseen.

Yksi ystäväni ei pidä koskettamisesta. Hän kertoo olevansa tarkka kehonkielestään ja siitä, kuinka lähelle keskustelukumppaniaan asettuu.

– Elämässäni on vain muutama ihminen, joita kosketan mielelläni. Muuten pidän huolta, etten mahdollista sellaisyen tilanteiden syntymistä, joissa rajojani voitaisiin rikkoa.

Oma kokeiluni päättyi tiistai-iltana kello 22.40, kun samainen ystävä levitti kätensä halaukseen ja sen jälkeen jonossa oli noin kaksitoista muutakin ihmistä.

Rakkaiden ihmisten koskettaminen jätti kehooni moneksi päiväksi äärimmäisen onnellisen olon.

Yhdeksän päivän testin jälkeen olin muutaman päivän ylivirittynyt kaikelle koskettamiselle. Kun kaupan kassa ojensi minulle kuitin ja hipaisi vahingossa sormiani, hätkähdin kosketusta. En tiedä, olisinko huomannut sitäkään aiemmin.

Kuva: ISTOCKFOTO