Aiemmin lähinnä metroon juossut toimittaja Lena Nelskylä innostui yllätyksekseen liikunnasta ja sai huomata, mitä endorfiinit ovat.

Retkotan rankan lihaskuntotreenin jälkeen pukuhuoneen penkillä ja tuijotan lattiaa. Olen varma, että oksennan kohta. Rintaa pistää, vatsassa velloo ja jalkoja pakottaa. En uskalla nousta ylös. Pelkäisin kuolemaa, ellen olisi keräillyt itseäni samassa paikassa lukuisia kertoja aiemminkin. Olen oppinut, että heikotus haihtuu ja tilalle tulee ihana olo. Parhaimmillaan se tuntuu siltä, kuin olisi samaan aikaan ihastunut, nousuhumalassa ja voittanut ässäarvassa. Tunteesta on kiittäminen liikunnassa syntyvää endorfiinihormonia, joka lievittää kipua sekä antaa iloa ja energiaa.

Ajattelin vuosia, että mystiset endorfiinit kuuluvat kohdallani samaan epätodennäköisten asioiden kategoriaan yksisarvisten ja roskalavalta löydettävien design-tuolien kanssa. Nousen ylös ja katson punaista naamaani peilistä. Silmien tuike paljastaa, että olen ollut väärässä.

Surkuhupaisa liikuntahistoriani

Jos joku olisi kurkistanut kristallipalloon kolme vuotta sitten ja ilmoittanut minulle, että syksyllä 2015 liikunnasta on kovaa vauhtia tulossa elämäntapani ja yksi isoimmista iloistani, olisin nauranut epäuskoisesti ja räkäisesti.

Uskottelin nimittäin vuosikausia itselleni, etten ole liikunnallinen, eikä asialle ole tehtävissä mitään. Olin se, joka jätti joogakurssin kesken, koska en jaksanut keskittyä hengittämiseen, tai tennistunnit väliin, koska televisiosta tuli Greyn Anatomia. Otin tanssiopettajan palautteen liian henkilökohtaisesti enkä ilmestynyt paikalleni seuraavalla viikolla. Ensimmäisen kerran kun kokeilin lumilautailua, olin salaa tyytyväinen, kun loukkasin itseni heti aamusta ja istuin loppupäivän kaakaolla rinneravintolassa. Surkuhupaisan liikuntahistoriani huippu oli se, että suoritin teininä Cooperin testin huijaamalla.

Jos en lopettanut jotain liikuntaharrastusta heti alkuunsa, jatkoin sen parissa lähinnä itseinhon vallassa kurittaakseni itseäni nautiskelusta ja välinpitämättömyydestä, jonka jäljer olivat ajan myötä asettuneet tukevasti vyötärölleni. En pukeutunut joka legginseihi siksi, että olisin pitänyt graafisista kaavuista. Oikeasti tyylini oli seurasta siitä, etten kehdannut mennä farkkuostoksille.

Välillä saattoi mennä kuukausia, jolloin ainoa harrastamani liikunta oli sitä, että juoksin kiireellä raitiovaunuun. Koska olin aina ollut terve enkä kärsinyt krempoista, tuumasin, että pärjään ihan hyvin ilman hikoiluakin. Olihan minulla terävä pää ja verraton huumorintaju. Sain myös jenkkakahvoista huolimatta usein kehuja ulkonäöstäni.

Ajattelin ylimielisesti, että saleilla luuhaavat ne henkisesti köyhät ressukat, joilla ei ole muuta tekemistä kuin fiksata vartaloitaan. Lukisivat joskus edes vaikka kirjan.

Paha olo pakotti ulos

Alkuvuonna 2013 olin pitkän parisuhteen ja päivätöiden päätyttyä tilanteessa, jossa jouduin myöntämään itselleni, etten voi hyvin. En ollut voinut pitkään aikaan. Vuosikausia muhineet epävarmuudet ja itsetuntoa nakertaneet möröt pulpahtelivat elämänmuutosten myötä pintaan.

Tuntui, että livuin päivien läpi saamatta otetta mistään. Saatoin syödä monta kertaa viikossa pestopastaa suoraan kattilasta. Iltaisin jämähdin tuntikausiksi television ääreen. Pisimmätkään yöunet eivät riittäneet. Viikonloppuisin vedin Helsingin yössä skumppahuuruissa villin ja vapaan sinkkunaisen roolia. Maanantaiaamuisin palasin samaan tunkkaiseen lähtöruutuun.

Yhtenä helmikuisena iltana olin poikkeuksellisen turhautunut siihen, että en ollut saanut koko päivänä mitään tolkullista aikaan. Tein jotain poikkeuksellista ja lähdin kävelylle. Ajattelin, ettei raittiista ilmasta ainakaan haittaa olisi. Tallustin ehkä parin kolmen kilometrin matkan toppatakissa ja bikerbootseissa. En ajatellut pientä lenkkiäni liikuntana. Tarkoituksena oli saada raittiin ilman avulla ajatukset ojennukseen, sillä yksiöni seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Kotiintultuani olin paremmalla tuulella kuin aikoihin.

Strategiani myllerryksen keskellä oli keskittyä isojen onnistumisten puuttuessa pieniin hyviin asioihin. Lisäsin listaan myös kävelylenkit. Joskus kävelin kerran viikossa, joskus kolmesti. Toisinaan vähän pidemmälle kuin viimeksi.

Kun asfaltti paljastui jäiden alta, vaihdoin bikerbootsit ikivanhoihin sisäpelikenkiin ja hölköttelin pitkin Helsingin rantaviivaa. Kun kukaan ei nähnyt, juoksin spurtteja. Olin ylpeä itsestäni joka kerta, kun jaksoin pinkoa vielä yhden katuvalojen välin. Olin enemmän elossa kuin kuukausiin. Toukokuussa 2013 olin urheilukaupassa sovittamassa elämäni ensimmäisiä oikeita lenkkitossuja. Muutaman viikon kuluttua kirjoitin Facebook-päivityksen, jossa kerroin ymmärtäväni ihmisiä, jotka käyvät aamulenkillä. ''Tästähän saa supersankariolon heti päivän alkajaisiksi, jumalauta.''

Elämänlaatua vai ei?

Kun luin parin vuoden takaista päiväkirjaani, huomasin, että hyvien päivien määrä kasvoi suoraan suhteessa liikuntaan käytettyyn aikaan. Ne päivät, kun olin käynyt lenkillä tai vesijuoksemassa, eivät olleet yhtä ankeita kuin muut. Ajatus kulki kirkkaammin. Uni tuli helpommin, ja sain enemmän aikaan.

En missään vaiheessa tajunnut varsinaisesti urheilevani. Halusin vain rytmiä hajanaiseen arkeeni ja päästä kiinni hyvään oloon. Kun en märehtinyt kotona, aloin tykätä itsestäni kokoajan enemmän. Liikunta oli puhtaasti selviytymiskeino.

Yhtälö on itseasiassa todella simppeli: jos tarkoituksena on voida hyvin, pitää tehdä asioita, jotka tekevät hyvää. En halunnut mennä samalla hälläväliä-asetukselle jumittuneella autopilotilla kuin ennen.

Liikunta ja ystävät toivat elämänlaatua, mutta huomasin saavani sitä myös keittiöstä. Mitä enemmän panostin ruuanlaittoon, sitä paremmin voin. Ruoka ei ollut enää pelkkää polttoainetta tai ajanvietettä, kuin aloin ajatella syömistä elämänlaadun näkökulmasta.  Lisäsin hyvisten, kuten kasvisten ja täysjyväviljan, roolia lautasella. Kiinnitin huomiota ruokailuväleihin, annoskokoihin ja katoin pöydän kauniisti, vaikka sen äärellä ei ollut muita kuin minä. Annoin ruokailulle aikaa, mutta oikeastaan otin rennosti. Päätin, että pahiksista, kuten sokeri- ja hiilariherkuista, tuli hyviksiä, jos niiden nauttiminen oli elämänlaatua lisäävä hetki. Leivoskahvit ystävän kanssa on ihan eri juttu kuin se, että ahmaisee nälkäisenä ja turhautuneena pussillisen pätkiksiä matkalla kaupasta kotiin.

Elämänlaatua vai ei -kysymys auttoi kohti parempaa oloa ja sen positiivisena sivutuotteena myös sutjakampaa figuuria, vaikka laihduttaminen ei koskaan lähtökohtaisesti tavoitteeni ollutkaan.

Anteeksipyyntö kropalle

Viime syksynä muutin pois tutun lenkkireitin ja uimahallin luota. Muistin hankkineeni kymmenen vuotta sitten kuntosalijäsenyden, joka oli tapojeni mukaisesti jäänyt aikoinaan lyhytkestoiseksi harrastukseksi. Nolona menin kysymään, onko laatikonpohjalta löytynyt magneettikortti edes käytössä. Oli se. Latasin samalla käynnillä rehvakkaasti 20 uutta käyntikertaa.

Joka kerta korttia höylätessäni kuntokeskuksen aulassa tunsin ylpeyttä, että täällä sitä taas ollaan. Hyvä minä! Valitsin nopeatempoisia lajeja, joissa oli pakko laittaa aivot off-tilaan. En enää vetänyt trikoita jalkaani siksi, että selviäisin. Liikuin, koska tiesin, että hikoiluun kulutettava aika olisi pois stressaamisesta. Olin myös oppinut odottamaan treenistä seuraavaa hyvää oloa. Ajatuksen turvin jaksoin läpi rankimman rääkin.

Varsinainen onnistumisen ilo hiipi yllättäen mukaan kuvioihin viime keväänä kesken kehonhuoltotunnin keskittymistä vaativan vatsalihasliikkeen. Makasin lattialla jalat kohti kattoa. Ohjaaja komensi tekemään jalkaterillä pientä pyörivää liikettä vatsalihasten voimin. Että mitä? En ollut oikein koskaan hoksannut mielen ja kehon välistä yhteyttä. Hengitin syvään ja päätin yrittää. Sitten tapahtui jotain, minkä muistan todennäköisesti aina. Sain kuin sainkin puristettua vatsalihaksiani niin, että jalat todella liikkuivat niiden voimasta. Minulle se oli liki yliluonnollinen kokemus.

Tuon hetken ansiosta oivalsin, että vartalo ei olekaan pelkkä päähän pultattu, mielestä riippumaton möykky. Se on yhtä paljon minua kuin mieleni ja aivoni. Hävettää myöntää, etten ollut koskaan aiemmin pysähtynyt miettimään, mitä kaikkea kehoni on tehnyt puolestani, ja mitä se tekee joka sekunti. Sitä ei tulisi ikinä ottaa itsestäänselvyytenä.

Teki mieli pyytää kropalta anteeksi sen kokemaa kaltoinkohtelua ja inhon määrää, jota olin sitä kohtaan vuositolkulla syytänyt. Aiemmin keskityin lähinnä puutteisiin. Nyt olin viimein alkanut kiinnittää huomiota siihen, mihin kehoni pystyy, sen sijaan, miltä se näyttää. Siihen, mikä on oikeasti tärkeää.

Päätin, että annan vartaloni tehdä yhä enemmän sitä, mitä varten se on luotu: liikkua mahdollisimman monipuolisesti. Ihan sama, opinko koreografiaa, sekoanko alkulämmittelyissä tai jaksanko lisätä joka viikko painoja. Pääasia, että menen ja teen. Pysyn liikeessä.

Itsevarmuutta hikipisaroista

Koska pidän jälkiruuasta enemmän kuin rahkasta, minulla tulee tuskin koskaan olemaan sixpackia. En usko koskaan juoksevani maratonia. Minulle riittä tavoitteeksi hyvä olo ja liikunnasta saatu uudenlainen itsevarmuus, jonka olen huomannut hohkaavan myös muille elämän osa-alueille. On lohdullista tietää, että vaikka kuinka elämä olisi murjonut, mieliala nousee sykettä kohottamalla. Yritän pitää kiinni kalenteriin merkitystä ryhmäliikuntatunneista, sovin tapaamisen kahvilan sijaan välillä lenkkipolulle ja olen aloittamassa saliharjoittelun personal trainerin opastuksella. En ole koskaan katunut liikuntaan kuluttamaani aikaa. Päinvastoin.

Olen ymmärtänyt, että liikkuminen on yhtä tärkeää hyvinvoinnin kannalta kuin järkevä syöminen ja hyvin nukkuminenkin. Ne ovat asioita, joihin olen havahtunut vasta kolmenkympin kynnyksellä.

Saan itseni nykyään ylös sohvalta nykyään siksi, että haluan kohdata pukuhuoneen peilistä sen hikeä valuvan naisen onnellisen katseen. Naisen, joka pitää itsestään joka päivä vähän enemmän. Myönnän, endorfiinit ja farkut ovat kiva lisä. Olen kiitollinen itselleni, että elämääni kuuluu nykyään kumpiakin. Tällä menolla yksisarvinenkin on vain ajan kysymys.

PT:n vinkit liikunnan ilon löytämiseen

Aloita hyvästä olosta

''Nykyään tuntuu, että kaikki treenaavat tavoitteellisesti crossfitiä tai maratonille. Oikeastaan sellainen on helppo tavoite, koska siihen liittyy sosiaalinen paine, ja porkkana on ikäänkuin olemassa. Liikunta voi olla paljon muutakin kuin suorittamista. Sen sijaan, että asettaisi tietyn suorituksen tai pudotetun kilomäärän, kannattaa aloittaa tähtäämällä hyvään oloon. Siitä on hyvä jatkaa.''

Ajattele treeniä tutkimusmatkana

''Kun aloittaa liikkumisen, ei voi ajatella keskittyvänsä vain kroppaan. Rattaiden on käynnistyttävä myös päässä, jos haluaa edistyä ja oivaltaa asiota. Oma keho täytyy tehdä myös psyykkisesti tutuksi. Se on usein treenin vaikein puoli. Vasta kun yhteys mielen ja ruumiin välille on luotu, muutos on mahdollinen.

Kaikki olivat joskus aloittelijoita

''Innostus katoaa varmasti, jos ihminen menee tasoonsa nähden liian vaikealle tunnille. Eihän kukaan aloita kieliopintoja edistyneiden ryhmässä. Liikunnasta ei tule tapaa, jos siitä jää huono fiilis. Ilo voi myös kadota, jos lajissa ei pääse edistymään omien taitojen ja kunnon karttuessa. Laji ja taso on tärkeää valita huolella.''

Katso myös:

6 tapaa tehdä aamuistasi parempia

10 syytä, miksi liikunta kannattaa

10 instatiliä, jotka kannustavat treenaamaan