Toimittaja Sisko Savonlahti sulki Facebookin, Twitterin, Instagramin, Tinderin, Pinterestin ja LinkedInin ja ryhtyi viikon somelakkoon.

Maanantai

Istun aamuseitsemältä pöydän ääressä ja tuijotan eteeni. Se tuntuu kummalliselta. En koskaan istu toimettomana. Normaalisti selaisin Instagramia. Facebookin olisin jo tsekannut. Tartun puhelimeeni useita kertoja ennen kuin tajuan, etten voi mennä Facebookiin. Sähköpostini kertoo, että entinen työkaverini on lähettänyt minulle kontaktipyynnön LinkedInissä. Miksei LinkedIn jätä minua rauhaan? Vilkuilen puhelinta kymmenen minuutin välein. Varmuuden vuoksi.

Pari tuntia heräämisen jälkeen saan työhön liittyvän sähköpostin ja ilahdun. Haluan vastata heti ja kertoa, että täällä ollaan! Sähköpostissa ei kuitenkaan kysytä minulta mitään. Eikö ketään kiinnosta, mitä sanottavaa minulla on? Miksi ehdotin Cosmopolitanille, että voisin elää viikon somelakossa ja kirjoittaa siitä? Haluaisin kirjoittaa Twitteriin, että olen idiootti.

Aamupäivällä muistan, että Spotify-sessioni ovat viikon ajan salaisia. Alan kuunnella Arttu Wiskarin Tuntematonta Potilasta. Tulee hyvä olo. Voiko tänään olla maanantai, vaikken ole lukenut kenenkään valitusta aikaisesta herätyksestä ja elämän raskaasta painosta?

On pakko alkaa tehdä töitä, koska en keksi keinoja vältellä sitä. Kun koirallani on hauska ilme, minua harmittaa, etten voi ladata sitä Instagramiin.

Pidän tauon työnteosta ja meinaan vahingossa avata Tinderin. Sähköpostiini tulee ilmoitus, että ystäväni on maininnut minut Facebookissa. Hän ei tiedä somelakostani. Kaikenlaisiin asetuksiin sitä olisikin pitänyt kajota! Alan ymmärtää kaikkia niitä, jotka vaahtoavat Facebookin olevan nykyihmisten pahin vihollinen. Poistan sähköpostin avaamatta sitä.

Iltapäiväkahteen mennessä olen hoitanut parissa tunnissa työt, joille olin varannut kuusi tuntia. Kuka minä olen? Illalla päätän tehdä lisää töitä silkasta kirjoittamisen ilosta. En muista, koska viimeksi olisin uppoutunut samalla tavalla työntekoon.

Ennen kuin menen nukkumaan, katson Satuhäitä. Jakson pariskunta on sympaattinen. Mielialani pysyy korkealla, koska en pääse Twitteriin lukemaan, kuinka ihmiset arvostelevat sarjassa esiintyviä ihmisiä.

Mitä ajattelin illalla?

Suuri osa twiiteistäni ja Facebook-statuksistani taitaa olla tuohtuneita kannanottoja, jotka syntyvät toisten twiittien ja statusten inspiroimana. Kun nämä ärsykkeet eivät ole elämässäni, minulla ei ole tarvetta suivaantua niistä.

Aivotutkija Minna Huotilainen Työterveyslaitokselta kommentoi Siskon päivää:

”Peilaamme jatkuvasti toisten tunnetiloja sekä työpaikalla että ystäväpiirissä, joten myös tunteet somesta tarttuvat. Ystävän tunnetila on tietysti tärkeämpi ja merkityksellisempi kuin tuntemattoman työkaverin.”

Tiistai

Spotifyn private session on muuttunut yön aikana julkiseksi. Muutan sen takaisin yksityiseksi. Twitteristä on tullut sähköpostia: ”Check out your week on Twitter!” Aargh.

Kaikki melu on kadonnut ympäriltäni. Yksikään typerä linkki ei satu silmiini, enkä provosoidu kenenkään Facebook-statuksesta. Sänkyä pedatessa mietin, etten ole tainnut kuvata lakanoitani, vaikka ne ovat Instagram-ystävälliset.

Illalla otan yhteyttä tuttavaani, koska tarvitsen häneltä apua työasioissa. Chattaamme usein Facebookissa, mutta nyt on aika naputella miehelle tekstiviesti. Olemme näköjään viimeksi tekstailleet elokuussa. Vastaus saapuu tunnin päästä.

Illalla saan valmiiksi koulutehtävän, jota olen kutsunut ikuisuusprojektiksi. Tiskaan. Puristan appelsiineista mehua. Imuroin. Varaan itselleni pyykkituvan seuraavaksi päiväksi. Somelakko on koko ajan ajatuksissani. Elämä tuntuu vähän samalta kuin jos olisin ulkomailla. Haluaisin kysyä kavereiltani, onko sosiaalisessa mediassa tapahtunut mitään ihmeellistä.

Ennen kuin menen nukkumaan, löydän uutissivustolta linkin videoon, joka saa minut nauramaan. Mainitsen siitä WhatsApp-ryhmän kavereilleni ja käsken heitä katsomaan videon. Sitten tajuan, että he ovat saattaneet naureskella tietämättäni samalle videolle aamusta saakka.

Olen sängyssä ennen yhtätoista.

Mitä ajattelin illalla?

Haittapuolena somelakon hiljaisuudessa on, etten tiedä, mistä ihmiset ”puhuvat.” En osaa panna uutisia tärkeysjärjestykseen oman elämäni kannalta, koska en tiedä, mitä ihmiset, joiden mielipiteitä arvostan, ajattelevat niistä. On hirveää myöntää itselleen, etten jaksaisi seuloa netistä niitä uutisia, jotka ovat oikeasti tärkeitä.

Minna Huotilainen:

”Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, ja jakamaton aggressio tai pieni harmitus näyttää katoavan helpommin ilman somea. Maailman seuraaminen yhdessä sulkee meidät informaatiokuplaan: elämme siinä harhaluulossa, että oma ja ystäviemme ajattelutapa ja maailmankatsomus olisi yleinen. Kannattaa hakeutua seuraamaan myös sellaisia henkilöitä, joiden mielipiteet ja ajattelu poikkeavat radikaalisti omistaan.”

Keskiviikko

Herään aikaisin. Sähköpostieni roskaposteihin on ilmestynyt Facebookin viesti otsikolla ”Sisko, you have notifications pending.” Eivätkö nämä asiat voi odottaa?

Keskiviikko tuntuu perjantailta, mutta olen silti huonolla tuulella. Lähetän Cosmopolitanin toimitussihteerille juttuideoita, jotka ovat saattaneet olla ajankohtaisia viime viikolla. Ryven itsesäälissä ja ajattelen, että olen väärällä alalla ja ettei kukaan välitä minusta. Yritän karistaa typerät ajatukset päästäni, kuten kuka tahansa kypsä ihminen tekisi: vetämällä WhatsAppissa marttyyrikilarit parhaille ystävilleni.

Lähden joogaamaan.

Illalla saan taas LinkedIniltä sähköpostia. Se muistuttaa minulle, että entisen työkaverini kontaktipyyntö odottaa yhä vahvistustani. Ihmetteleeköhän Jukka, mitä minulla on häntä vastaan?

Illalla huumani tehokkaasta ajankäytöstä alkaa hälvetä. Välttelen tiskaamista tunnin ajan pyörimällä Google Mapsilla ympäri New Yorkia. Olen näemmä kiinnostunut esimerkiksi kadusta, jonka varrella sijaitsevassa ravintolassa Kanye West ja Kim Kardashian ovat juorusivuston mukaan käyneet syömässä.

Kaipaan uutta musiikkia elämääni, ja minulle tulee ikävä sosiaalista mediaa. Haluaisin tietää, mitä Facebook-ystäväni, joiden musiikkimaku on samanlainen kuin minulla, kuuntelevat nyt.

Mitä ajattelin illalla?

Olen selvästi lahjakas löytämään keinot vältellä työntekoa ilman someakin.

Minna Huotilainen:

”Näyttää siltä, että olet saanut huimasti aikaan ilman somea. Ja toisaalta laiskottelukin tuntuu enemmän laiskottelulta ilman somea. Joten näyttää siltä, että olet rehellisempi itsellesi erityisesti ajankäyttöösi liittyen, kun olet lakossa. Somesta on kuitenkin oikeasti ja aidosti vaikea päästä eroon.

On harhaa, että voisimme keskittyä johonkin asiaan pitkän aikaa ajattelematta mitään muuta. Ennen somea mietimme kesken työpäivän, pitäisikö ostaa uusi kevättakki tai mitä laittaisin illalla ruuaksi.”

Torstai

Herään nähtyäni painajaisia Facebookista. Luen sähköposteja, jotka liittyvät töihini. Saan hyvältä ystävältäni viestin.

Iltapäivällä kävelen kaupungilla, ja minua hymyilyttää: aurinko paistaa ja olen jo somelakkoni puolessa välissä. Ylittäessäni suojatietä meinaan jäädä pyöräilijän alle. Tajuan, että niin tapahtuu varmasti harva se päivä. Yleensä en vain huomaa sitä, koska katson puhelintani.

Illalla hermot ovat taas kireällä. Ystäväni WhatsApp-ryhmässä joutuvat taas kerran huomaamaan sen. Naurattaa ja itkettää vuorotellen.

Espanjassa asuva ystäväni valmistautuu Beyoncén keikkaan. Tämänkin tiedän WhatsAppin ansiosta. Mietin, millä sanoilla ystäväni on ilmoittanut iltansa ohjelmasta Facebookissa. Mietin myös, miten paljon tykkäyksiä saa statuspäivitys, jossa lukee, että joku näkee kohta Beyoncén. Kymmeniä? Satoja? Tuhansia?

Soitan toiselle ystävälleni ja puhun hänen kanssaan tunnin puhelimessa. Sitten keitän teetä ja luen kirjaa.

Mitä ajattelin illalla?

Vaikuttaa siltä, ettei kukaan muu kuin minä itse kiinnitä huomiota somelakkooni. Tiesin jo valmiiksi, että Facebook-statukseni saamat tykkäykset ja suositut twiitit luovat minulle pelkän illuusion siitä, että kymmenet ihmiset olisivat kiinnostuneita ajatuksistani ja tekemisistäni. Silti sen huomaaminen, että lähempien ystävien lisäksi aika harva kaipaa minua, tuntuu inhottavalta.

Minna Huotilainen:

”Olet ilmeisesti oppinut saamaan ihmiselle normaalisti kuuluvan huomion, kommentit, keskustelut ja osan seurastakin somen kautta. Täytyyhän se jotenkin korvata.”

Perjantai

Olen nähnyt yöllä unta siitä, kuinka menen takaisin Facebookiin, missä minua odottaa älytön määrä viestejä. Samaan aikaan todellisuudessa Facebook on lähestynyt minulle jälleen kerran sähköpostitse. Olisipa jo sunnuntai.

Minua turhauttaa. En jaksa tehdä töitä, ja päätän skipata joogankin. Katson Beyoncén esiintymisiä YouTubesta. Yhtäkkiä tajuan, että tänään on perjantai, eikä minulla ole illaksi mitään ohjelmaa. En voi pyytää ketään Facebookissa spontaanisti drinkeille. Jos kaupungissa järjestetään tänään vaikkapa massatapahtuma, en tiedä siitä. Lähetän ystävälleni WhatsApp-viestin, mutta hänellä on jo tekemistä. Seuraavaksi lähetän tekstarin ystävälleni, joka ei käytä WhatsAppia eikä myöskään ole Facebookissa. Olen kuulemma tervetullut kaverini ja hänen poikaystävänsä seuraan illalla, kun he menevät näyttelyn avajaisiin. En tiedä, mikä näyttely on kyseessä, mutta vastaan lähteväni mukaan ehdottomasti.

Perjantain alkuilta on pahin. Ihmiset ovat vapaalla, joten kukaan ei lähetä minulle sähköpostia. Minua itkettää taas.

Taidenäyttelyssä kerron ystävälleni somelakosta ja siitä, kuinka olen tällä viikolla tuntenut olevani monien asioiden ulkopuolella. ”Kuulostaa tutulta”, ystäväni sanoo. Hän ei ole koskaan halunnut liittyä Facebookiin, mutta on viime aikoina harkinnut sitä vakavasti. Alan muistella kaikkia niitä hetkiä, joina olen kertonut hänelle yhteisten tuttujemme kuulumisia. Joku on ostanut asunnon, joku on alkanut seurustella, joku on tullut raskaaksi…

Ystäväni saa tietää lähes kaiken välikäsien kautta – vain koska hän ei ole Facebookissa.

Mitä ajattelin illalla?

Kun lähdin valokuvanäyttelystä, minulla oli epämääräisen onnellinen olo. Se johtui ehkä siitä, että olin kerrankin kunnolla läsnä. En ollut tehnyt kulturellista illastani numeroa Facebookissa, en ollut ottanut näyttelystä yhtään kuvaa Instagramiin, enkä ollut katsonut puhelintani siltä varalta, että olisin saanut viestejä. Katsoin vain kuvia seinällä ja ihmisiä, jotka olivat ympärilläni, ja ennen kaikkea ystävääni.

Minna Huotilainen:

”Usein ystävä, joka ei ole Facebookissa, jää huomaamatta ulkopuoliseksi. Ajatellaan, että ”kaikki” tietävät tai ”kaikki” on kutsuttu, mutta todellisuudessa kyse on kaikista Facebook-ystävistä. Ahkera sosiaalisen median käyttäjä saattaa käyttäytyä seurassa todella törkeästi. Hän katselee puhelintaan kesken keskustelujen, ei katso silmiin, ei keskity keneenkään paikalla olevista. Tästä voi mielestäni huomauttaa ihan suoraan.”

Lauantai

Lauantai on lakkoni helpoin päivä. Menen mummille kylään. Puhelimeni akku pysyy täynnä koko vierailun ajan – toisin kuin viimeksi.

Illalla tapaan ystäväni ja hänen kavereitaan baarissa. Sieltä siirrymme yökerhoon, jossa en ole aiemmin ollut, mutta jonka tiedän siksi, että moni Facebook-kaverini on viime viikkoina kirjautunut sinne sisään.

Mitä ajattelin illalla?

En juuri mitään. Ilta oli tosi hauska.

Minna Huotilainen:

”Ihmisten tapaamisesta kasvotusten voi tulla tosi hyvä mieli. Ihminen on laumaeläin,ja me tarvitsemme toisiamme.”

Sunnuntai

Olen nähnyt yöllä unta neljästä tuttavastani. Kaikki nämä neljä tyyppiä ovat aktiivisia somessa. Lakkoni ansiosta en tiedä yhtään, mitä heille kuuluu. Minulla on vähän ikävä heitä.

En pysty sunnuntaina ajattelemaan mitään muuta kuin lakkoni päättymistä. Illalla soitan hyvälle ystävälleni. Olemme puhuneet jo tovin, kun hän huomauttaa sivulauseessa, että tänään on hänen syntymäpäivänsä. Voi ei! Onnittelen häntä ja pahoittelen, että olin tietämätön asiasta. Ystäväni arvelee, ettei kukaan olisi muistanut hänen syntymäpäiväänsä, jos Facebook ei olisi muistuttanut siitä. Haluaisin sanoa, että väite tuskin pitää paikkaansa, mutten voi.

Kello 23 kirjaudun sisään Facebookiin. Luen inboksin sisällön. Viisi ihmistä on kirjoitellut minulle. Chattaan Espanjassa asuvan ystäväni kanssa siitä, miltä tuntuu olla taas online. Vastaus: oudolta. Avaan Instagramin. Olen saanut uusia seuraajia viikon aikana. Avaan Tinderin. Olen saanut muutaman matchin, mutta tuntemattomat miehet eivät ole sitä, mitä nyt kaipaan.

Olen niin ihmeissäni, etten edes muista entisen Jukan kontaktipyyntöä LinkedInissä enkä sitä, että olen myös aktiivinen Twitterin käyttäjä.

Mitä ajattelin illalla?

Wow. 40 minuuttia sosiaalisessa mediassa kului nopeasti. Viikko ilman somea opetti, etten ole kovinkaan kiinnostunut puolituttujen kuulumisista. Oli yllättävää tajuta, miten riippuvainen olen huomiosta. Aloin pohtia, kuinka outoa on, että tiedotan omista ajatuksistani niin usein vaikka kenelle Facebookissa ja Twitterissä. Enkö voisi jakaa niitä pelkästään parhaiden kavereideni kanssa? Ilmeisesti en, koska lakon jälkeen osasin olla ehkä viikon ajan erossa somesta ennen kuin se vei minut taas mukanaan.

Minna Huotilainen:

”Ensi kerralla voisit kokeilla pidempää taukoa. Miten olisi vaikka someton syyskuu?”

Tiesitkö?

  • Älypuhelimen omistajat tsekkaavat puhelintaan keskimäärin kuuden ja puolen minuutin välein.
  • Some ja älypuhelimet ovat vaikuttaneet ihmisten keskittymiskykyyn. Tutkijat puhuvat ”popcorniaivoista”: olemme tottuneet siihen, että saamme jatkuvasti uusia viestejä, päivityksiä ja uutisia feediimme ja puhelimen näytölle. Ajatus siitä, että jotakin tapahtuu koko ajan, häiritsee keskittymistämme asioihin, jotka tapahtuvat ovat offline.
  • Lääkärit puhuvat ”haamuvärinä-syndroomasta”: älypuhelinaddiktit kuvittelevat saavansa viestejä tutuiltaan ja tarkastavat puhelintaan, vaikkei kukaan ole lähettänyt heille mitään.
  • Tutkimusten mukaan 55 % ihmisistä käyttää puhelinta autolla ajaessaan. Some ja liikenne ovat huono yhdistelmä. Huhtikuussa 32-vuotias amerikkalaisnainen kuoli postatessaan auton ratissa selfietä Facebookiin.
  • 33 % ihmisistä tsekkaa puhelintaan treffeillä, 20 % seksin aikana ja 12 % suihkussa käydessään.

Katso myös:

10 some-hetkeä, joita kaikki pelkäävät

Näin pääset eroon puhelinriippuvuudestasi

Näin selviät sukulaisistasi Facebookissa

Kuva: iStock