Stressi, valtava työmäärä, arvostuksen puute ja työpaikkakiusaaminen ajoivat Annan, 27, burn outiin. Enää hän ei aio leikkiä oman jaksamisensa rajoilla, vaan vaalia omaa aikaansa.

”Olen todella kunnianhimoinen ja haluan oppia uutta. Ehkä juuri siksi ajauduin tähän tilanteeseen.

Aloitin unelmieni työpaikassa markkinointialalla neljä vuotta sitten. Etenin nopeasti harjoittelijasta asiakkuusvastaavaksi, mutta koska olin nuori ja se oli ensimmäinen vakituinen työpaikkani, innostuneisuuttani käytettiin hyväksi. Olin jatkuvasti stressaantunut ja tein ympäripyöreitä päiviä, koska tunsin, että minun piti näyttää kykyni ja todistella, että ansaitsin paikan. Annettiin ymmärtää, että minun olisi pitänyt ajatella olevani onnekas, että olin siellä töissä – ei niin, että he olisivat olleet onnekkaita, että juuri minä olin siellä töissä. Panostani ja osaamistani ei arvostettu.

Tein kerran kuukauden aikana 335 tuntia töitä. Se tarkoittaa yhtätoista tuntia joka päivä, kuukauden ihan jokaisena päivänä. En saanut ajalta ylityökorvauksia tai ylimääräisiä vapaita. Kun kerroin, kuinka paljon tein töitä vielä kotonakin, siihen ei puututtu. Joko sitä ei tajuttu tai sitä ei haluttu tajuta.

Omat rajani hämärtyivät. Tein sen, mitä minun kuuluikin tehdä, mutta myös ihan helvetin paljon enemmän. Vanhemmat kollegat sysäsivät omia töitään minulle ja vain vetelehtivät toimistolla. Olin usein se, joka tuli töihin ensimmäisenä ja lähti viimeisenä.

”Normaaleina” päivinä kaava oli sama: tulin kotiin kuudelta, nukahdin sohvalle ja heräsin taas iltakahdeksalta tekemään töitä. Istuin koneella kahteentoista ja öisin pyörittelin juttuja mielessäni.

Syksyllä 2015 pyörryin aamulla suihkuun ja se säikäytti avopuolisoni. Silloin hän sanoi ensimmäistä kertaa, ettei tämä ole enää normaalia. Hän valitti, että teen liikaa töitä, mutta minua se vain ärsytti. ”Luuletko, etten tiedä sitä itse, asiat nyt vaan ovat näin!”

Henkisesti liian pitkä matka töihin

Uuvuttavan työmäärän ja arvostuksen puutteen lisäksi työpaikkani ilmapiiri oli aivan hirveä. Jouduin vanhempien kollegoiden silmätikuksi, koska puhuin asioista suoraan. Sain kuulla kuittailua asiakkaiden edessä, tilanteissa, joissa en voinut puolustaa itseäni. Erityisen huonot välini olivat yhteen vanhempaan työntekijään, joka kyyläsi kaikkea mitä tein.

Töissä oli välillä niin ahdistavaa, etten saanut mitään aikaiseksi. Halusin mieluummin jäädä kotiin, siellä olin paljon tehokkaampi. Lopulta töihin meneminen ahdisti niin paljon, että minulle alkoi tulla vahvoja fyysisiä stressi- ja ahdistusoireita. Saatoin oksentaa aamuisin enkä pystynyt syömään mitään. Valmistauduin henkisesti lähtemään töihin monen tunnin ajan, vaikka työmatkani oli vain viisi minuuttia.

Pomoni ymmärsi kyllä tilanteeni ja oli puolellani, mutta hän ei silti puuttunut asiaan. Kun itkin hänelle, että tiedätkö millaista minun on tulla töihin joka päivä, hän lohdutti, että maanantaina puhutaan. Eikä ikinä puhuttu. Jäin asian kanssa aivan yksin ja syytin itseäni kaikesta. Ajattelin, että jos muut ovat minua vastaan, minun pitää katsoa peiliin ja miettiä, mikä minussa on vikana.

Viime syksynä sairastuin vakavasti, ja se johtui todennäköisesti stressistä. Viimeistään silloin olisi pitänyt tajuta, ettei tämä ole enää leikin asia. Tai ehkä tajusinkin, mutta en halunnut luovuttaa, vaan uskoin, että kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Pakotin itseni jatkamaan ja torjuin kaikki varoitusmerkit työuupumuksesta. Kaverini kommentoivat, että näytin todella väsyneeltä ja suihkussa minulta lähti tupoittain hiuksia. En pitänyt sitä ihmeellisenä asiana, kunnes se sai kampaajanikin huolestumaan. Myös kasvojeni ihoni meni niin huonoon kuntoon, etten voinut lähteä minnekään ilman meikkiä. Ripseni lyhenivät, kulmakarvoja lähti ja ihoni väri vaaleni. Olin kirjaimellisesti kuin haalea versio itsestäni.

Kamalinta oli, että vaikka olen hyvin sosiaalinen, en halunnut enää nähdä ihmisiä. Jos lähdin baariin, istuin yksin nurkassa enkä puhunut kenellekään. Minua ei kiinnostanut tietää, mitä muille kuului, koska en halunnut kertoa, mitä itselleni kuului. En olisi voinut vain hymyillä ja valehdella, mutta en myöskään halunnut paljastaa totuutta. Siksi viihdyin parhaiten kotona, omissa oloissani.

Kiusaajat 1 – minä 0

Muistan yhä elävästi sen hetken, kun vihdoin tajusin oman tilanteeni ja sen, miten vääristynyt ajatusmaailmani olikaan. Olin työmatkalla, enkä ollut nukkunut kunnolla kahteen yöhön. Aamulla istuin hotellini parvekkeella, söin luksusaamupalaa ja tarkkailin ihmisvilinää. Ajattelin silloin, ettei työni nyt niin kauheaa olekaan. Mutta sitten toinen ääni sisälläni komensi: ”Mitä helvettiä sinä oikein mietit? Ei se, että istut jossain kivassa hotellissa ja syöt ihanaa aamupalaa pyyhi pois kaikkea tapahtunutta!”

Heti seuraavana työpäivänä minulla sattui olemaan pakollinen työterveystarkastus. Kun työterveydenhoitaja kysyi, mitä minulle kuuluu, purskahdin itkuun enkä pystynyt lopettamaan. Hän tiesi heti, mikä oli ongelma. Hän alkoi kysellä, kuinka ahdistunut olin ja kuinka paljon olin nukkunut viimeisen kuukauden aikana. Sain lähetteen lääkäriin ja kiellon olla menemästä enää töihin. Diagnoosi oli työuupumus ja sain yhdeksän kuukautta sairaslomaa.

En yleensä luovuta helposti, joten pidin burn outia henkilökohtaisena epäonnistumisena. Ensimmäiset neljä päivää vain itkin, sillä en voinut hyväksyä, että olin liian heikko jatkamaan. Mietin, että hävisin kiusaajilleni. Lähdin eli tein juuri niin kuin he halusivat. Pettymys oli valtava.

Vaikka jäin sairaslomalle, pomoni soitteli lähes päivittäin ja kyseli keskeneräisistä projekteistani. En siis päässyt kunnolla irti töistäni, en ennen kuin työpsykologi puuttui asiaan ja kielsi pomoani soittelemasta. Kuukauden kuluttua sain vihdoin nukutuksi ja sen jälkeen nukuinkin kuukauden putkeen. En tehnyt paljoa muuta koko keväänä. Makasin sohvalla, kävin kävelylenkeillä ja joskus pakotin itseni kahvilaan.

Ihmiset ympärilläni auttoivat minut pahimman yli. En ennen tykännyt puhua henkilökohtaisista ongelmistani kenellekään, mutta nyt tilanne oli niin paha, etten enää pystynyt pitämään kaikkea sisälläni. Minun oli pakko puhua, ja siitä oli suuri apu. Analysoin tapahtunutta paljon myös itsekseni ja työpsykologin kanssa. Minua vaivasi suuresti se, ettei minusta pidetty ja etten tiennyt varmaksi, mikä oli ongelma. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olla jotenkin erilainen?

Sairaslomani kesti lopulta viisi kuukautta, sitten tein päätöksen. Tiesin, ettei mikään kuitenkaan muuttuisi, jos jatkaisin. Päätin irtisanoutua. Puhuin asiasta puhelimessa pomoni kanssa, mutta kukaan työkavereistani ei lähettänyt edes tekstaria. Se jätti paskan fiiliksen.

Vaikka kollegani onnistuivat murtamaan itsetuntoani, asiakkailta saamani hyvä palaute auttoi säilyttämään jonkinlaisen tasapainon. Tiesin, että olin hyvä edes jossain. Juuri asiakkaita minulla onkin ikävä. Heitä eikä mitään muuta.

Vihdoin aikaa itselle

Ihmiset eivät ymmärrä, että burn out muuttaa koko elämän. Maailmani meni yhtäkkiä ylösalaisin, ja kokemus vaikutti suuresti esimerkiksi parisuhteeseeni. Olin puolitoista vuotta maailman vittumaisinta seuraa. Valitin ravintolaillallisilla työasioistani, olin jatkuvasti stressaantunut, poissaoleva ja huonotuulinen. Onneksi puolisoni pysyi vierelläni.

Burn outiin ei ajaudu, jos ei pidä työtään tärkeänä. Jälkikäteen olen kuitenkin kyseenalaistanut koko työnkuvani. Ei sillä ollut maailmankaikkeuden kannalta yhtään mitään väliä ja silti otin siitä jäätävää stressiä. Asiat ovat palanneet nyt oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Nykyään käyn keskellä päivää joogassa, istahdan viinilasilliselle ystävieni kanssa ja luen kirjoja, jotka ovat odottaneet lukemista jo pitkään. Teen Pinterest-boardeja, luen sijoitusblogeja ja harjoittelen päässälaskua sovelluksen avulla. Aiemmin minulla ei todellakaan olisi ollut niille aikaa. On myös ollut hauska huomata, että pukeudun taas väreihin. Ehkä se liittyy siihen, että minulla on taas hyvä olla itseni kanssa.

Vaikka olen koko ajan pitänyt lähtemispäätöstäni oikeana, vasta nyt ymmärrän, etten lähtenyt sieltä sen takia, että olin huono. Olen miettinyt paljon sitä, mitä tein väärin, mutta toisaalta ajattelen, että näin tämän pitikin mennä. Ainakin olen vahvempi ja tiedän, mitä haluan seuraavalta työpaikaltani.

Olen saanut paljon työtarjouksia, mutta en vielä tiedä, mihin niistä tartun. Varmaa on, etten aio enää leikkiä omilla rajoillani, vaan pidän niistä tiukasti kiinni. Arvostan nykyään enemmän omaa aikaani ja osaan vaatia ja vaalia sitä. Ja jos minulla on joskus alaisia, tiedän millainen en todellakaan aio olla.

Vaikka puolitoista vuotta elämästäni on ollut ihan hirveää, olen kiitollinen tästä kokemuksesta. Olen iloinen, että kaikki tapahtui nyt eikä vasta 15 vuoden päästä. Sain burn outista lopulta enemmän kuin mitä menetin.” 

Annan nimi on muutettu.
Kuva: The Voorhes

Hyoh

Töissä loppuunpalanut Anna, 27: "Työpaikalle meneminen ahdisti niin paljon, että saatoin oksentaa aamuisin"

Suomi menettää joka päivä valtavan paljon potentiaalisuutta aliarvostamalla, irtisanomalla, nöyryttämällä ja kiusamalla ihmiset. Tämä maa ei tule nousemaan. Valtava menetys!! Täällä kiusataan ja vihataan minkä kerkee vauvat, aikuiset, vanhukset, töissäkäyvät, äidit, auta armias jos sitten olet iloinen, erikoistunut tai löytyy hyviä piirteitä, pidetään huolta ettet mee eteenpäin. Ihminen on Suomessa kuormittava jäte. Kuvottava esimerkki on Alko joka irtisanoi pitkäkyntinen työntekijät joka oli...
Lue kommentti
Kukka

Töissä loppuunpalanut Anna, 27: "Työpaikalle meneminen ahdisti niin paljon, että saatoin oksentaa aamuisin"

Suomessa tapetaan koko innostus, hyvyys ja kyky tuntea ittensä ihmisenä. Kielteinen, ahdistava ilmapiiri joka paikassa. Täällä on oltu vuosi sairaslomalla ja en halu enää vaarantaa terveyteni vaikka rakastan tehdä töitä. Täällä lyödään alas hyvät asiat, en yhtääb ihmettele jos kohta kaikki istuvat kotona. Ilmapiiri on aivan sietämätön täällä Suomessa.
Lue kommentti

Kun parikymppiset ikätoverit opiskelivat, Ronja Salmi perusti oman mediayrityksen. Nyt 25-vuotias Ronja ei vaihtaisi yrittäjän 
vapautta mihinkään. 

Työnkuva

Mediayrittäjä ja kirjailija Ronja Salmen, 25, vuosi on käynnistynyt vauhdikkaasti. Hän on ehtinyt saada Vuoden juontaja -palkinnon, pestin Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtajana sekä oman Mitä mietit, Ronja Salmi -ohjelman Ylelle. Helmikuun vaihteessa Ronjan kalenteri näyttää täydeltä toukokuuhun saakka. Kärryillä pysymisessä auttaa assistentti.

– Kun ammattilainen hoitaa kalenteriani, voin keskittyä siihen, minkä parhaiten osaan, Ronja kertoo.

Ronja perusti Ryöväri Oy:n kaksi vuotta sitten. Ryöväri on sosiaalisen median tarinankerrontaan erikoistunut sisältötoimisto. Vuosi sitten firma vuokrasi omat toimitilat Vallilasta, ja Ronja työllistää kahta ihmistä. Työntekijät ovat hänen ystäviään.

– Ihmiset varoittelivat, että älä ikinä palkkaa ystävää. Kaikki on toiminut kuitenkin tosi hyvin. Toki se vaatii rajojen vetämistä. Työasioista ei sovita Whatsappista eikä arjen ahdistuksia märehditä silloin, kun tehdään töitä.

Ronja suunnittelee päivänsä tarkasti ja keskittyy eri päivinä eri asioihin. Kuvauspäivinä hän istuu aamuseitsemältä meikkaajan tuoliin ja tekee tv-ohjelmaa iltaan asti. Palaveripäivinä hän saattaa istua seitsemässä palaverissa, ja kirjoituspäivinä hän keskustelee ideoista ystäviensä kanssa ja työstää tekstiä. Koti on rauhoittumista varten, eikä Ronja halua viedä töitä sinne.

– Kirjoittaminen vaatii yksinoloa. En työskentele orjallisesti tiettyinä kellonaikoina. Saatan käydä tallilla ratsastamassa keskellä päivää tai pitää vapaan keskellä viikkoa, jos tuntuu, että tarvitsen sitä.

Koulutus

Lukion jälkeen Ronja ei hakenut korkeakouluihin, koska työt veivät mennessään jo abivuonna.

 – Arvostan koulutusta, ja ajatus opiskelusta tuntuu ihanalta. Jos olisin kuitenkin päättänyt lukea viisi vuotta viestintää yliopistolla, en olisi todellakaan siinä, missä olen nyt.

Perhe ei painostanut opiskelemaan, eikä työelämässä kukaan ole kysellyt papereiden perään.

– Korkeintaan jotkut sukulaiset tiedustelevat, että milloin meinasit opiskella. Vastaan heille, että näyttääkö tilanne oikeasti siltä, että se olisi tarpeen? Ronja nauraa.

Työkokemus

Ronja on kirjoittanut draamaa, juontanut televisiota, kirjoittanut kirjoja ja kolumneja. Hän on kuullut kyllästymiseen asti taivastelua siitä, miten paljon hän on saavuttanut nuoreen ikäänsä nähden. Ensimmäisen työkeikan Ronja sai 17-vuotiaana, kun Ylen nuortenohjelmiin etsittiin juontajia Kallion lukiosta.

– Sen jälkeen kävi niin kuin monella freelancerilla: työt poikivat uusia. Ikään kuin imeydyin media-alalle. Tiedostan, että olen etuoikeutettu, mutta kyse on myös valinnoista. Jätin jo lukiossa bileet väliin, koska seuraavana aamuna oli kuvaukset. Ylioppilaskirjoitukset maltoin juuri ja juuri suorittaa kolmessa ja puolessa vuodessa.

Kirjoja Ronja on myynyt kustantamoille idea edellä, ilman valmiita käsikirjoituksia. Ronja perusti oman yrityksensä 23-vuotiaana, koska se oli silloin ainoa varteenotettava vaihtoehto.

– Olin luvannut laskuttaa eri tahoja. Yhtäkkiä huomasin, että laskutettavaa oli kertynyt puolen vuoden ajalta. Oli pakko perustaa yritys.

Palkka

– Raha kiinnostaa, koska raha on valtaa, Ronja toteaa ja tarkentaa, ettei kyse ole siitä, että hän haluaisi haalia sitä itselleen mahdollisimman paljon.

Ronja ottaa työkeikan vastaan, jos työ on mielekästä, jos siitä voi oppia jotain uutta tai jos siitä maksetaan hyvin. Hyvin palkatut työt mahdollistavat myös niiden keikkojen tekemisen, jotka ovat itselle tärkeitä, mutta eivät tuota niin paljoa.

–  Monet media-alalla vähättelevät rahan merkitystä, mutta minusta raha on aivan riittävä peruste tehdä töitä. Kun on vähän puskuria tallessa, ei tarvitse suostua tekemään kaikkia työkeikkoja.

Parasta työssä

Yrittäjän elämässä parasta on vapaus ja itsenäisyys. Työkeikat voi valita itse ja päivät saa rytmittää vapaasti. Työhuoneen sisustuksesta ja työkavereista lähtien työstä saa tehdä juuri sen näköistä kuin haluaa. 

– Jotta pääsee asemaan, jossa voi valita keikkansa, pitää tehdä pitkään sekalaisia hommia. Minua on kosiskeltu töihin esimerkiksi viestintätoimistoihin, mutta kyllästyisin toimistolla kököttämisen viiikossa. 

Tulevaisuuden haaveet

Ronjan unelmat häämöttävät lähitulevaisuudessa. Maaliskuussa Ylellä alkaa hänen oma ohjelmansa Mitä mietit, Ronja Salmi?, josta hän on haaveillut pitkään. Syksyllä haaveissa on toteuttaa onnistuneet ja kiinnostavat kirjamessut. Samaan aikaan Ryöväri tähtää kasvuun.

–  Pidempiaikainen haave on ehkä ”sen romaanin” kirjoittaminen. Sille kuitenkin pitää varata aikaa.

Kuvat: HELI BLÅFIELD

Musiikki oli räppäri Pikku G:n ensirakkaus, jonka kanssa hänellä oli viidentoista vuoden tauko. Nyt, 30-vuotiaana, hän on se tulevaisuus, josta teininä räppäsi. Siksi Pikku G haluaa tehdä elämässään hyvää ja maailmasta edes hieman paremman paikan. 

Räppäri Pikku G eli Henri Vähäkainu, 30, keikkailee kevään  SOLMUSSA-kiertueella. Kesällä hänet nähdään festareilla. Henri on myös mobiiliteknologiayritys AppGyverin perustaja ja operatiivinen johtaja.
Räppäri Pikku G eli Henri Vähäkainu, 30, keikkailee kevään SOLMUSSA-kiertueella. Kesällä hänet nähdään festareilla. Henri on myös mobiiliteknologiayritys AppGyverin perustaja ja operatiivinen johtaja.

Aamulla ensimmäisenä luen sängyssä sähköpostit ja uutiset ja juon paljon vettä, että saan koneet käyntiin. Herään lyhyidenkin yöunien jälkeen innostuneena uuteen päivään, koska meneillään on nyt niin paljon mageita juttuja. 

Ystäväni kuvailisivat minua määrätietoiseksi ja periksiantamattomaksi. Olen aina viihtynyt epämukavuusalueellani. Vaikka aluksi tuntuu pahalta, vain niin huomaa oppineensa uutta ja tulleensa jossain hyväksi. En myöskään koskaan anna periksi. En musiikissa, yrittäjyydessä tai elämässä muutenkaan. Ihan sama, mitä vastaan tulee, mietin aina seuraavaa peliliikettä.

Musiikki on ensirakkauteni, jonka kanssa minulla oli äärettömän pitkä tauko. Nyt kipinä on syttynyt uudestaan. Musiikki on minulle henkistä pääomaa ja tuo elämääni vastapainoa. Vaikka oman firman rakentaminen on luovaa hommaa, rajoittaisin itseni laatikkoon, jos keskittyisin vain siihen. Se, että pystyn tekemään myös musiikkia, tuo minulle enemmän vapauksia. 

Vanhat biisini koskettivat todella vahvasti sen ikäistä teiniä, sitä elämää, aikaa ja maailmankuvaa. Uusissa taas kuuluvat kilometrit ja elämänkokemus.

 

”Olen aina ollut heikkona vahvoihin, karismaattisiin naisiin. Heidän kanssaan yhteenotot ovat räiskyviä.”

 

Yrittäjänä on oltava sopivasti hullu ja jopa naiivi. Hulluus on sitä, että lähdet muuttamaan maailmaa omalla jutullasi ja uskot siihen sataprosenttisesti, vaikka muut epäilisivät mahdollisuuksiasi. Tie on kivinen, ja eteen tulee vastoinkäymisiä, mutta niistä painetaan läpi. En koskaan unelmoinut tulevani yrittäjäksi, mutta olen niin oman tieni kulkija, etten pystyisi olemaan kenelläkään duunissa. Yrittäjyys on ollut käytännössä ainoa vaihtoehto. Myös surkean koulumenestykseni takia. 

Jos voisin tavata 15-vuotiaan Pikku G:n, kävisin hänen kanssaan syvälliset keskustelut musiikkibisneksestä ja elämästä. Olin silloin nuori, kokematon ja epävarma. Kannustaisin itseäni luottamaan osaamiseeni ja olemaan välittämättä siitä, mitä muut sanovat. Elämään ja asioihin ei kannata suhtautua niin vakavasti.


Elämässä tärkeintä on terveys ja onnellisuus. Niitä ei saa rahalla.

Arvostan ihmisiä, jotka ovat suoraselkäisiä ja rehellisiä. Paskanpuhujia ja jees jees -porukkaa on niin paljon. Siksi oma lähipiirini koostuu ihmisistä, jotka pystyvät antamaan kritiikkiä ja sanomaan suoraan, jos teen jonkun asian väärin. 

Olen aina ollut heikkona vahvoihin, karismaattisiin naisiin. Heidän kanssaan yhteenotot ovat räiskyviä. 

Herkistyin viimeksi, kun Solmussa-biisini tuli ulos. Se oli asia, josta olisin vuosi tai kaksi sitten sanonut, että ”ei ikinä”, mutta sitten se tapahtuikin. Positiivisten viestien ryöppy ja vanhojen fanien reaktio saivat minut liikuttumaan. Siitä alkoi uusi aikakausi, uusi sivu kääntyi elämässäni.

Saan usein kuulla siitä, ettei minulla ole aikaa frendeilleni. Kalenterini on tällä hetkellä valitettavan täynnä. Huono omatunto iskee erityisesti silloin, kun joku frendi soittaa ja päätämme puhelun siihen, että olisi kiva pian nähdä, vaikka tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. Nykyään pystyn rehellisesti sanomaan, ettei minulla ole aikaa nähdä ennen syksyä. Se on brutaalia, mutta en voi revetä joka paikkaan. 

Tyylini on rento mutta tilanteeseen sopiva. Liiallisuuksiin en jaksa panostaa, sillä olen todella mukavuudenhaluinen. Kun tapaan asiakkaita ja sijoittajia, hyvin pukeutuminen on vastapuolen arvostamista. Kahden tunnin yöunien jälkeen menen kuitenkin toimistolle ihan vain verkkareissa. Minulla on liikaa vaatteita, kenkiä ja aurinkolaseja. Haluaisin pyrkiä minimalistiseen ajattelutapaan: pitäisin vain ne, joita oikeasti tarvitsen. Minussa elää kuitenkin pieni hamstraaja ja olen huono luopumaan asioista. Luovuttaminen ja luopuminen – ne ovat minulle kovimpia juttuja. 

Vapaa-ajalla tärkeintä on saada ajatukset muualle. Katson Netflixiä, pelaan pleikkaria, urheilen tai näen frendejä. Tykkään myös olla paljon yksin. Kun on seitsemän päivää viikossa koko ajan menossa, yksin oleminen on välillä äärimmäisen terapeuttista. Minulle on yhtä juhlaa, jos voin viikonloppuna makoilla himassa tekemättä mitään järkevää.

 

”Minussa elää pieni hamstraaja ja olen huono luopumaan asioista. Luovuttaminen ja luopuminen – ne ovat minulle kovimpia juttuja.”

 

Jääkaapistani löytyy sairas määrä erilaisia chilejä ja chilikastikkeita. Rakastan tulista ruokaa, jopa niin paljon, että saan liiasta tulisuudesta kiksejä. Asuin skidinä perheeni kanssa pari vuotta Thaimaassa, ehkä mieltymys on lähtöisin sieltä. Syön usein ulkona, mutta silloin harvoin kun teen kotona safkaa, siinä on pakko olla chiliä.

Harva tietää, että olen voittanut hopeaa futiksessa kunnanmestaruuskisoissa, vaikka olin ihan paska pelaamaan. Palkinto tuli vain siksi, että kuuluin voittajajengiin, jossa oli kaksi todella kovaa pelaajaa. Vähän sama ajattelutapa toimii myös yritysmaailmassa: menestyvän yrityksen tärkein kulmakivi on se, että palkkaa aina itseään paremmat ihmiset töihin.

Ennen luulin, että solmut aukeavat vetämällä. Enkä puhu nyt pelkästään parisuhteista. On helppoa lisätä vauhtia ja ajatella, että ei tässä mitään, mutta silloin asiat menevät vielä pahemmin solmuun. Nykyään pakotan itseni pysähtymään ja puhumaan vaikeistakin asioista.

 

”Kun on seitsemän päivää viikossa koko ajan menossa, yksin oleminen on välillä äärimmäisen terapeuttista.”


 

Olen koukussa Netflixiin. Monella on varmasti sama addiktio, mutta minulla se lähtee ihan käsistä. Yritän rajoittaa riippuvuuttani sillä, etten ala katsoa sarjoja, joiden tiedän olevan hyviä. Jos aloittaisin Game of Thronesin, olisin kuukauden himassa.

Some on mahdollistanut sen, että fanit voivat olla virtuaalisesti osa elämääni. Kun olin teini, maailma, musabisnes ja artistin arki olivat hyvin erilaisia. Nyt kaikki on pelkkää Snapchatia ja Instagramia. Se on hyvä juttu siinä mielessä, että 15 vuotta sitten oli vielä vahva fanien stalkkauskulttuuri. Vanhempieni pihalla oli puskassa tyyppejä vakoilemassa, ja kaupungilla jengi juoksi perässäni. Ei kukaan jaksa enää lähteä sateeseen stalkkaamaan ja repimään vaatteista. Nyt voi vain istua kotisohvalla ja elää artistin kanssa samaa juttua, samaan aikaan.

Minun pitäisi opetella sanomaan ei. Rakastan haasteita, mutta olen kantapään kautta oppinut arvioimaan, kumpi painaa vaakakupissa enemmän: uusi, mielenkiintoinen juttu vai oma hyvinvointi ja aika. Minun pitäisi oppia myös priorisoimaan asioita. Olen tällä hetkellä todella kiireinen, mutta jos tähän tulisi yhtäkkiä jokin parisuhdekuvio, priorisoimalla sillekin löytyisi aikaa.

Olen kiitollinen siitä, että saan tehdä työkseni sitä, mitä rakastan. Mistään koulusta ei voi oppia sitä, mitä olen oppinut omassa firmassani esimerkiksi kansainvälisen bisneksen vetämisestä, pääomasijoittamisesta ja tiimin rekrytoinnista. Olen myös etuoikeutettu, että saan olla taas tekemässä musiikkia. Ne ihmiset, jotka tulevat keikoilleni ja kuuntelevat musiikkiani, mahdollistavat tämän kaiken. Olen heille velkaa sen, että olen tässä mukana täysillä.

Toivottavasti vielä joskus voin ajatella, että olen jollain pienellä tavalla muuttanut maailmaa ja tehnyt siitä paremman paikan. Joko musiikin tai liike-elämän kautta. Se on se, mihin pyrin ja mistä haen motivaatiota kaikelle tekemiselleni. Haluan saavuttaa suuria, vaikuttaa asioihin ja tehdä hyvää. Pitkän tähtäimen unelmani on se, että minulla olisi vielä joskus oma perhe.

Kuvat: MIKA POLLARI