Stressi, valtava työmäärä, arvostuksen puute ja työpaikkakiusaaminen ajoivat Annan, 27, burn outiin. Enää hän ei aio leikkiä oman jaksamisensa rajoilla, vaan vaalia omaa aikaansa.

”Olen todella kunnianhimoinen ja haluan oppia uutta. Ehkä juuri siksi ajauduin tähän tilanteeseen.

Aloitin unelmieni työpaikassa markkinointialalla neljä vuotta sitten. Etenin nopeasti harjoittelijasta asiakkuusvastaavaksi, mutta koska olin nuori ja se oli ensimmäinen vakituinen työpaikkani, innostuneisuuttani käytettiin hyväksi. Olin jatkuvasti stressaantunut ja tein ympäripyöreitä päiviä, koska tunsin, että minun piti näyttää kykyni ja todistella, että ansaitsin paikan. Annettiin ymmärtää, että minun olisi pitänyt ajatella olevani onnekas, että olin siellä töissä – ei niin, että he olisivat olleet onnekkaita, että juuri minä olin siellä töissä. Panostani ja osaamistani ei arvostettu.

Tein kerran kuukauden aikana 335 tuntia töitä. Se tarkoittaa yhtätoista tuntia joka päivä, kuukauden ihan jokaisena päivänä. En saanut ajalta ylityökorvauksia tai ylimääräisiä vapaita. Kun kerroin, kuinka paljon tein töitä vielä kotonakin, siihen ei puututtu. Joko sitä ei tajuttu tai sitä ei haluttu tajuta.

Omat rajani hämärtyivät. Tein sen, mitä minun kuuluikin tehdä, mutta myös ihan helvetin paljon enemmän. Vanhemmat kollegat sysäsivät omia töitään minulle ja vain vetelehtivät toimistolla. Olin usein se, joka tuli töihin ensimmäisenä ja lähti viimeisenä.

”Normaaleina” päivinä kaava oli sama: tulin kotiin kuudelta, nukahdin sohvalle ja heräsin taas iltakahdeksalta tekemään töitä. Istuin koneella kahteentoista ja öisin pyörittelin juttuja mielessäni.

Syksyllä 2015 pyörryin aamulla suihkuun ja se säikäytti avopuolisoni. Silloin hän sanoi ensimmäistä kertaa, ettei tämä ole enää normaalia. Hän valitti, että teen liikaa töitä, mutta minua se vain ärsytti. ”Luuletko, etten tiedä sitä itse, asiat nyt vaan ovat näin!”

Henkisesti liian pitkä matka töihin

Uuvuttavan työmäärän ja arvostuksen puutteen lisäksi työpaikkani ilmapiiri oli aivan hirveä. Jouduin vanhempien kollegoiden silmätikuksi, koska puhuin asioista suoraan. Sain kuulla kuittailua asiakkaiden edessä, tilanteissa, joissa en voinut puolustaa itseäni. Erityisen huonot välini olivat yhteen vanhempaan työntekijään, joka kyyläsi kaikkea mitä tein.

Töissä oli välillä niin ahdistavaa, etten saanut mitään aikaiseksi. Halusin mieluummin jäädä kotiin, siellä olin paljon tehokkaampi. Lopulta töihin meneminen ahdisti niin paljon, että minulle alkoi tulla vahvoja fyysisiä stressi- ja ahdistusoireita. Saatoin oksentaa aamuisin enkä pystynyt syömään mitään. Valmistauduin henkisesti lähtemään töihin monen tunnin ajan, vaikka työmatkani oli vain viisi minuuttia.

Pomoni ymmärsi kyllä tilanteeni ja oli puolellani, mutta hän ei silti puuttunut asiaan. Kun itkin hänelle, että tiedätkö millaista minun on tulla töihin joka päivä, hän lohdutti, että maanantaina puhutaan. Eikä ikinä puhuttu. Jäin asian kanssa aivan yksin ja syytin itseäni kaikesta. Ajattelin, että jos muut ovat minua vastaan, minun pitää katsoa peiliin ja miettiä, mikä minussa on vikana.

Viime syksynä sairastuin vakavasti, ja se johtui todennäköisesti stressistä. Viimeistään silloin olisi pitänyt tajuta, ettei tämä ole enää leikin asia. Tai ehkä tajusinkin, mutta en halunnut luovuttaa, vaan uskoin, että kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Pakotin itseni jatkamaan ja torjuin kaikki varoitusmerkit työuupumuksesta. Kaverini kommentoivat, että näytin todella väsyneeltä ja suihkussa minulta lähti tupoittain hiuksia. En pitänyt sitä ihmeellisenä asiana, kunnes se sai kampaajanikin huolestumaan. Myös kasvojeni ihoni meni niin huonoon kuntoon, etten voinut lähteä minnekään ilman meikkiä. Ripseni lyhenivät, kulmakarvoja lähti ja ihoni väri vaaleni. Olin kirjaimellisesti kuin haalea versio itsestäni.

Kamalinta oli, että vaikka olen hyvin sosiaalinen, en halunnut enää nähdä ihmisiä. Jos lähdin baariin, istuin yksin nurkassa enkä puhunut kenellekään. Minua ei kiinnostanut tietää, mitä muille kuului, koska en halunnut kertoa, mitä itselleni kuului. En olisi voinut vain hymyillä ja valehdella, mutta en myöskään halunnut paljastaa totuutta. Siksi viihdyin parhaiten kotona, omissa oloissani.

Kiusaajat 1 – minä 0

Muistan yhä elävästi sen hetken, kun vihdoin tajusin oman tilanteeni ja sen, miten vääristynyt ajatusmaailmani olikaan. Olin työmatkalla, enkä ollut nukkunut kunnolla kahteen yöhön. Aamulla istuin hotellini parvekkeella, söin luksusaamupalaa ja tarkkailin ihmisvilinää. Ajattelin silloin, ettei työni nyt niin kauheaa olekaan. Mutta sitten toinen ääni sisälläni komensi: ”Mitä helvettiä sinä oikein mietit? Ei se, että istut jossain kivassa hotellissa ja syöt ihanaa aamupalaa pyyhi pois kaikkea tapahtunutta!”

Heti seuraavana työpäivänä minulla sattui olemaan pakollinen työterveystarkastus. Kun työterveydenhoitaja kysyi, mitä minulle kuuluu, purskahdin itkuun enkä pystynyt lopettamaan. Hän tiesi heti, mikä oli ongelma. Hän alkoi kysellä, kuinka ahdistunut olin ja kuinka paljon olin nukkunut viimeisen kuukauden aikana. Sain lähetteen lääkäriin ja kiellon olla menemästä enää töihin. Diagnoosi oli työuupumus ja sain yhdeksän kuukautta sairaslomaa.

En yleensä luovuta helposti, joten pidin burn outia henkilökohtaisena epäonnistumisena. Ensimmäiset neljä päivää vain itkin, sillä en voinut hyväksyä, että olin liian heikko jatkamaan. Mietin, että hävisin kiusaajilleni. Lähdin eli tein juuri niin kuin he halusivat. Pettymys oli valtava.

Vaikka jäin sairaslomalle, pomoni soitteli lähes päivittäin ja kyseli keskeneräisistä projekteistani. En siis päässyt kunnolla irti töistäni, en ennen kuin työpsykologi puuttui asiaan ja kielsi pomoani soittelemasta. Kuukauden kuluttua sain vihdoin nukutuksi ja sen jälkeen nukuinkin kuukauden putkeen. En tehnyt paljoa muuta koko keväänä. Makasin sohvalla, kävin kävelylenkeillä ja joskus pakotin itseni kahvilaan.

Ihmiset ympärilläni auttoivat minut pahimman yli. En ennen tykännyt puhua henkilökohtaisista ongelmistani kenellekään, mutta nyt tilanne oli niin paha, etten enää pystynyt pitämään kaikkea sisälläni. Minun oli pakko puhua, ja siitä oli suuri apu. Analysoin tapahtunutta paljon myös itsekseni ja työpsykologin kanssa. Minua vaivasi suuresti se, ettei minusta pidetty ja etten tiennyt varmaksi, mikä oli ongelma. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olla jotenkin erilainen?

Sairaslomani kesti lopulta viisi kuukautta, sitten tein päätöksen. Tiesin, ettei mikään kuitenkaan muuttuisi, jos jatkaisin. Päätin irtisanoutua. Puhuin asiasta puhelimessa pomoni kanssa, mutta kukaan työkavereistani ei lähettänyt edes tekstaria. Se jätti paskan fiiliksen.

Vaikka kollegani onnistuivat murtamaan itsetuntoani, asiakkailta saamani hyvä palaute auttoi säilyttämään jonkinlaisen tasapainon. Tiesin, että olin hyvä edes jossain. Juuri asiakkaita minulla onkin ikävä. Heitä eikä mitään muuta.

Vihdoin aikaa itselle

Ihmiset eivät ymmärrä, että burn out muuttaa koko elämän. Maailmani meni yhtäkkiä ylösalaisin, ja kokemus vaikutti suuresti esimerkiksi parisuhteeseeni. Olin puolitoista vuotta maailman vittumaisinta seuraa. Valitin ravintolaillallisilla työasioistani, olin jatkuvasti stressaantunut, poissaoleva ja huonotuulinen. Onneksi puolisoni pysyi vierelläni.

Burn outiin ei ajaudu, jos ei pidä työtään tärkeänä. Jälkikäteen olen kuitenkin kyseenalaistanut koko työnkuvani. Ei sillä ollut maailmankaikkeuden kannalta yhtään mitään väliä ja silti otin siitä jäätävää stressiä. Asiat ovat palanneet nyt oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Nykyään käyn keskellä päivää joogassa, istahdan viinilasilliselle ystävieni kanssa ja luen kirjoja, jotka ovat odottaneet lukemista jo pitkään. Teen Pinterest-boardeja, luen sijoitusblogeja ja harjoittelen päässälaskua sovelluksen avulla. Aiemmin minulla ei todellakaan olisi ollut niille aikaa. On myös ollut hauska huomata, että pukeudun taas väreihin. Ehkä se liittyy siihen, että minulla on taas hyvä olla itseni kanssa.

Vaikka olen koko ajan pitänyt lähtemispäätöstäni oikeana, vasta nyt ymmärrän, etten lähtenyt sieltä sen takia, että olin huono. Olen miettinyt paljon sitä, mitä tein väärin, mutta toisaalta ajattelen, että näin tämän pitikin mennä. Ainakin olen vahvempi ja tiedän, mitä haluan seuraavalta työpaikaltani.

Olen saanut paljon työtarjouksia, mutta en vielä tiedä, mihin niistä tartun. Varmaa on, etten aio enää leikkiä omilla rajoillani, vaan pidän niistä tiukasti kiinni. Arvostan nykyään enemmän omaa aikaani ja osaan vaatia ja vaalia sitä. Ja jos minulla on joskus alaisia, tiedän millainen en todellakaan aio olla.

Vaikka puolitoista vuotta elämästäni on ollut ihan hirveää, olen kiitollinen tästä kokemuksesta. Olen iloinen, että kaikki tapahtui nyt eikä vasta 15 vuoden päästä. Sain burn outista lopulta enemmän kuin mitä menetin.” 

Annan nimi on muutettu.
Kuva: The Voorhes

Hyoh

Töissä loppuunpalanut Anna, 27: "Työpaikalle meneminen ahdisti niin paljon, että saatoin oksentaa aamuisin"

Suomi menettää joka päivä valtavan paljon potentiaalisuutta aliarvostamalla, irtisanomalla, nöyryttämällä ja kiusamalla ihmiset. Tämä maa ei tule nousemaan. Valtava menetys!! Täällä kiusataan ja vihataan minkä kerkee vauvat, aikuiset, vanhukset, töissäkäyvät, äidit, auta armias jos sitten olet iloinen, erikoistunut tai löytyy hyviä piirteitä, pidetään huolta ettet mee eteenpäin. Ihminen on Suomessa kuormittava jäte. Kuvottava esimerkki on Alko joka irtisanoi pitkäkyntinen työntekijät joka oli...
Lue kommentti
Kukka

Töissä loppuunpalanut Anna, 27: "Työpaikalle meneminen ahdisti niin paljon, että saatoin oksentaa aamuisin"

Suomessa tapetaan koko innostus, hyvyys ja kyky tuntea ittensä ihmisenä. Kielteinen, ahdistava ilmapiiri joka paikassa. Täällä on oltu vuosi sairaslomalla ja en halu enää vaarantaa terveyteni vaikka rakastan tehdä töitä. Täällä lyödään alas hyvät asiat, en yhtääb ihmettele jos kohta kaikki istuvat kotona. Ilmapiiri on aivan sietämätön täällä Suomessa.
Lue kommentti

Liikennelentäjä Pia Stenholmilla on takanaan yli miljoona lennettyä kilometriä. Kaupungit ja työkaverit vaihtuvat päivittäin, mutta yksi asia pysyy samana: intohimo ilmailuun

Työnkuva

Pia Stenholm työskentelee Finnairilla perämiehenä, tai epävirallisemmin ”toisena ohjaajana”. Pia siis vastaa kapteenin kanssa lennon suorittamisesta. Kapteenilla on aina hiukan isompi vastuu ja velvollisuus, mutta itse lentämistä kapteeni ja perämies tekevät lennoilla saman verran.

– Lentäjän työ on normaalioloissa suhteellisen helppo työ, jossa pääsee kuitenkin päivittäin haastamaan itseään ja ottamaan vastuuta, Pia kertoo.

Hyvä fyysinen kunto on lentäjälle etu. Työssä on jaksettava istua pitkiä aikoja putkeen, ja kropan on kestettävä vuorotyön tuomat rasitteet. Lentäjän työ ei ole välttämättä paras valinta silloin, jos ihminen on luonteeltaan kova stressaamaan.

– Ikävämpiä ovat tilanteet, kun eteen tulee jotain meistä riippumatonta, kuten huono sää, joka estää lennon lähdön tai laskeutumisen aikataulussa. Otsalle nousee pieniä hikikarpaloita, kun tietää, että myöhästyminen vaikuttaa jokaiseen koneessa istuvaan matkustajaan.

Pia oli 7-vuotias, kun hän matkusti ensimmäistä kertaa lentokoneella. Ilmailu kiehtoi jo lapsena, mutta Pia haaveili aluksi lentoemännän ammatista. Uravalinta kuitenkin konkretisoitui lopullisesti teini-iässä isän kannustamana.

Koulutus

Pia muutti 16-vuotiaana Vääksyyn, jossa hän kävi ilmailulukion. Sen jälkeen Pia haki ilmailuopistoon.

– Jo pelkkä hakeminen opistoon kesti kahdeksan kuukautta. Meiltä testattiin muun muassa looginen päättelykyky sekä avaruudellinen hahmotuskyky. Yhdessä testissä meidän piti istua pimeässä huoneessa ja tuijottaa pomppivaa palloa. Aina kun pallo pomppasi pidemmälle, piti painaa nappia, Pia muistelee.

Pia pääsi ensimmäisellä yrittämällä opiskelemaan ammattilentäjäksi. Koulutus ei kuitenkaan alkanut heti. Ilmailuopistossa aloittavat oppilaat jaetaan useaan ryhmään, ja ryhmät aloittavat opinnot eri aikaan. Pia päätti silloin hakea Tampereen teknilliseen yliopistoon lukemaan tietojohtamista.

– Ajattelin, että olisi hyvä luoda itselleen myös suunnitelma b, sillä lentäminen on erittäin suhdanneherkkä ala.

Lopulta Pia aloitti ilmailualan opinnot 21-vuotiaana. Kun hän valmistui, Suomen talousnäkymät olivat heikot. Pia ehti aloittaa liikennelentäjän uran ulkomailta, kunnes paikka Finnairilta aukesi. Nyt hän on ollut perämiehenä vuoden.

– Yksi tärkeimmistä taidoista tällä alalla on sosiaalisuus ja se, että tulee toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Saatan istua saman tyypin kanssa ohjaamon oven takana kymmenen tuntia putkeen. Lisäksi koneen matkustamohenkilökunta vaihtuu jokaisella lennolla. Myös tylsyyttä on kestettävä, eikä lentäjän keskittyminen saa herpaantua missään vaiheessa.

Parasta työssä

Pian mielestä työn suola ovat ihmiset, niin matkustajat kuin kollegatkin. Tiimityön tärkeys näkyy erityisesti ohjaamossa. Kapteeni ja perämies muodostavat kokonaisuuden, ja kummallakin on omat vastuualueensa.

– Voin aina luottaa siihen, että vedämme yhtä köyttä. Se onkin yksi syy, miksi töihin on niin kiva tulla.

Pian mukaan jokaisella ilmailualalla olevalla tyypillä on pakko olla jonkinlainen palo lentämiseen ja ilmailuun. Ilman sitä työ saattaa tuntua puulta, eikä niitä satunnaisia 14 tunnin työpäiviä jaksa suorittaa.

Urahaaveet

Pia kertoo, että hänellä on aina ollut unelma, jota kohti hän on mennyt.

– Nyt olen saavuttanut unelmani ammatillisesti. Ilmailulukiosta lähtien halusin olla lentäjä juuri nimenomaan Finnairilla.

Pian mukaan monet lentäjät lentävät jonkin aikaa Euroopan sisäisiä lentoja ja hakeutuvat sitten tekemään pidempiä, kaukokohteisiin suuntautuvia matkoja. Pialle Euroopan ja Lähi-Idän kohteet tuntuvat juuri nyt parhailta, eikä hän muuttaisi työssään mitään.

Pia uskoo, että tulevaisuudessa naisia nähdään enemmän liikennelentäjinä. Tällä hetkellä esimerkiksi Finnairilla naislentäjiä on 30, miehiä yli 900. Finnairin ensimmäiset naislentäjät ovat jo eläkkeellä, mutta silti Piankin uravalinnasta ollaan yllättyneitä hänen sukupuolensa takia.

– Kerran ennen lentoa ohjaamoon tuli vierailulle mies pienen poikansa kanssa. Isä totesi pojalleen, että katsos, tuo setä lentää meidät perille, viitaten vieressäni istuvaan kollegaan. Silloin minun oli pakko korjata, että kyllä se on tämä täti, joka lentää teidät tänään perille. Silloin tajusin, että maailma ei todellakaan ole vielä valmis.

CV

Pia Stenholm, 27, työskentelee liikennelentäjänä Finnairilla.

Koulutus: Valmistunut ammattilentäjäksi Suomen ilmailuopistosta. On lisäksi lukenut tietojohtamista Tampereen teknillisessä yliopistossa.

Työpäivän pituus: 9–10 tuntia.

Kielitaito: Englanti, ruotsi ja saksa.

Tärkeimmät työvälineet: Lentokone sekä sen ohjaamotietokone, lentolaukku ja vesipullo.

Motto: Jos et koskaan tavoittele unelmiasi, et koskaan saavuta niitä.

Nainen, jota ihailee: ”Lentokapteeni Orvokki Kuortti oli aikansa edelläkävijä. Orvokki syntyi vuonna 1932, ja hänen nuoruudessaan naisten hakeutuminen ilmailualalle, ja nimenomaan ohjaamon puolelle, oli todella vaikeaa.”

Uran käännekohdat

Ilmailuopiston opinnot, 2012–2014

”Hakuprosessissa karsitaan pois kaikki alalle sopimattomat tyypit. Vaikka olemme kaikki omanlaisiamme persoonia, tulemme hirveän hyvin toimeen keskenämme.”

Ensimmäinen lento yksin, 2012

”Ensimmäinen yksinlento pienkoneella Malmin lentokentältä oli ikimuistoinen kokemus. Kun astuin ulos koneesta, kurssikaverini odottivat minua hallilla vesisankojen kanssa. Koulussa oli tapana, että jokainen ensimmäistä kertaa yksin lentävä kastetaan. Kirjaimellisesti.”

Työllistyminen Finnairille, 2016

”Vaikka naisia on ohjaamossa prosentuaalisesti paljon vähemmän kuin miehiä, en ole ikinä kokenut syrjintää. Ohjaamossa olemme kaikki tasavertaisia.”

Kuvat: Lasse Leckin

Katso myös:

Janni Hussi: "En halua heittäytyä suhteeseen, ellei toisen ajatteleminen saa sydäntäni hakkaamaan"

19-vuotias Milja on paras ystävä mumminsa kanssa – "Ihailen sitä, kuinka rakkaudella hän huolehtii pyörätuolissa istuvasta miehestään"

Valitsimme vuoden parhaat kauneustuotteet – tässä ovat Cosmopolitan Beauty Awards 2018 -voittajat

HBO:n palkittu sarja Big Little Lies saa jatkoa. Mutta voiko toinen tuotantokausi täyttää korkeiksi nousseet odotuksemme? 

Kuukausia jatkuneet vihjailut Big Little Lies -sarjan toisesta kaudesta saivat vihdoin vahvistuksen. HBO kertoi, että Liane Moriartyn romaaniin perustuva minisarja saa todella saa jatkoa. Uutta aletaan tehdä ensi vuoden aikana. Hurraa!

Tähän asti olemme olleet epäluuloisia sarjan tulevaisuudesta, sillä myöskään Moriartyn romaanille ei ole olemassa jatko-osaa. Nyt kirjailijan kerrotaan kuitenkin kehitelleen tarinaan uusia käänteitä, jotta toinen kausi voidaan toteuttaa. 

Nicole Kidman teki ensimmäisellä kaudella ylistetyn roolisuorituksen väkivaltaisessa avioliitossa elävänä Celeste-nimisenä vaimona ja äitinä. Hänen puolisoaan Perryä näytteli ruotsalainen Alexander Skarsgård. Lisäksi nimekkäässä näyttelijäjoukossa nähtiin muun muassa Reese WitherspoonZoë Kravitz ja Shailene Woodley.

HBO ei ole vielä kertonut, ovatko samat näyttelijät mukana myös tulevan kauden jaksoissa. Kidman ja Witherspoon ovat kuitenkin jo hehkuttaneet tulevaa kautta julkisuudessa. 

- Toinen kausi antaa meille mahdollisuuden tarkastella Montereyn perheiden kiehtovia ja monimutkaisia tarinoita syvällisemmin, Witherspoon hehkutti The Hollywood Reporterin mukaan. 

- Olen innoissani, että pääsemme työskentelemään lahjakkaan ja arvostetun ohjaaja Andrea Arnoldin kanssa. 

Arnold on ohjannut muun muassa elokuvan Fish Tank (2009) ja tulee korvaamaan ensimmäisen kauden ohjanneen Jean-Marc Valléen. Arnoldilla on paineita, sillä Valléen kädenjälki hipoi ensimmäisellä kaudella täydellistä. Toivottavasti uudet jaksot täyttävät korkeiksi nousseet odotuksemme!

Kuva: HBO Nordic

Katso myös:

Paluun tekevä Pikku G: ”Minun piti aikuistua suosion keskellä todella nopeasti

Testasimme peitevoiteet – voittajatuote kätkee kavoilta punaisuuden, näpyt ja tummat silmänaluset

Vloggaaja ja laulaja Saara: ”Jos ajelet hiuksesi ja lopputulos näyttää kamalalta, mitä sitten?"