Ra­kas­ta­mi­sen ja toi­sen muis­ta­mi­sen ei pi­täi­si ol­la kiin­ni päi­vä­mää­ris­tä tai juh­la­py­his­tä, mut­ta en mah­da sil­le mi­tään, et­tä juu­ri mar­ras­kuus­sa mi­nun ja isä­ni vä­li­nen suh­de put­kah­taa mie­lee­ni jat­ku­vas­ti. Jos mi­nul­ta ky­sy­tään, isän­päi­vä voi­si ol­la vaik­ka joka päi­vä! Tai vä­hin­tään kes­tää koko mar­ras­kuun.

Mi­nun ja isä­ni, tai siis fai­jan, suh­de on lä­hei­nen ja läm­min. Van­hem­pa­ni ero­si­vat, kun olin vau­vai­käi­nen, ja asuin vel­je­ni kans­sa fai­jan hoi­vis­sa ai­na tei­ni-ikäi­sek­si as­ti. Fai­ja on koko maa­il­ma­ni, tu­ki­pyl­vää­ni ja opet­ta­ja­ni, jon­ka seu­ras­sa on ai­na haus­kaa. Meil­lä oli lap­se­na oma bän­di ja fu­tis­jouk­kue ja lei­kim­me yh­des­sä ava­ruus­so­taa par­vi­sän­ky tu­ki­a­se­ma­nam­me. Kir­joi­tim­me omaa leh­teä, kek­sim­me sa­la­kie­liä ja kä­vim­me met­säs­sä syö­mäs­sä eväi­tä. Yh­des­sä mat­kus­tim­me maa­pal­lon jo­kai­sel­le lai­dal­le, ja jo 5-vuo­ti­aa­na aloin ty­kä­tä tu­li­ses­ta tan­doo­ri­ruo­as­ta In­ti­as­sa fai­jan ja­lan­jäl­jis­sä. Opin ui­maan, kun su­kel­sim­me kat­so­maan ko­ral­li­riut­to­ja, minä fai­jan har­ti­ois­ta roik­ku­en.

Iha­nin­ta fai­jan kans­sa asu­mi­ses­sa oli­vat eri­lai­set tra­di­ti­ot ja ru­tii­nit, joi­ta vaa­lin elä­mäs­sä­ni edel­leen. Aa­mu­puu­ro syö­tiin jo­gurt­ti­sil­mäl­lä ja tar­ha­mat­kal­la kil­pai­lim­me sii­tä, kuka bon­gaa eni­ten koi­ra­nul­koi­lut­ta­jia. Ai­na kun uu­si Dis­ney-piir­ret­ty il­mes­tyi, haim­me ruo­ka­kau­pas­ta herk­ku­ja ja ra­ken­sim­me pei­tois­ta ja tuo­leis­ta ma­jan. Ja jo­kai­nen päi­vä päät­tyi sii­hen, et­tä fai­ja lau­loi vel­jel­le­ni lau­lun ora­vis­ta ja mi­nul­le pien­ten kis­san­pen­tu­jen ki­sai­lus­ta.

Pa­ras­ta oli myös se, et­tei fai­ja kos­kaan suut­tu­nut tai huu­ta­nut, vaik­ka ai­het­ta epäi­le­mät­tä oli­si ol­lut­kin. Kun ker­ran pää­tin kää­riä it­se­ni fo­li­oon ja teip­piin, jot­ta voi­sin näyt­tää ro­bo­til­ta, fai­ja ei her­mos­tu­nut, vaan kai­voi esiin ka­me­ran. Hän py­syi vii­li­pyt­ty­nä sil­loin­kin, kun leik­ka­sin pit­kis­tä hiuk­sis­ta­ni isot tu­pot voi­dak­se­ni as­kar­rel­la ve­si­vä­ri­pens­se­lei­tä.

Eni­ten on­nea ym­mär­tä­väi­nen il­ma­pii­ri toi kui­ten­kin tei­ni-ikäi­se­nä toi­lail­les­sa, sil­lä pys­tyin ai­na luot­ta­maan sii­hen, et­tä mo­kai­lut saat­toi myön­tää ja apua pyy­tää. Ko­to­na ope­tet­tiin ole­maan re­hel­li­nen, vaik­kei se oli­si­kaan ai­na help­poa tai mu­ka­vaa.

Fai­ja on myös ai­na ol­lut se ih­mi­nen, jol­le soi­tan ää­rim­mäi­ses­sä su­rus­sa tai suu­rim­mas­sa ilos­sa. Hän osaa myö­tä­e­lää ja va­li­ta juu­ri ne kan­nus­ta­vat sa­nat, joi­hin voin tu­keu­tua. Fai­ja on myös ol­lut apu­na­ni sil­loin, kun en ole osan­nut pyy­tää, ja tuo­nut ky­läil­les­sä pul­laa ja ve­si­vä­rit. An­kein­kin fii­lis ko­ho­aa, kun saa viet­tää ai­kaa jat­ku­vas­ti vit­sai­le­van op­ti­mis­tin kans­sa, joka nä­kee joka ti­lan­tees­sa uu­sia mah­dol­li­suuk­sia.

Ra­kas­ta­van isän vie­rel­lä on ol­lut hyvä ot­taa ha­pa­roi­via as­ke­lei­ta ja kas­vaa it­se­näi­sek­si ai­kui­sek­si. Kan­nus­ta­vas­sa il­ma­pii­ris­sä vir­heet te­ke­vät vain vah­vem­mak­si. Olen kii­tol­li­nen täs­tä hy­vien op­pien rin­kas­ta, jota saan hä­nen an­si­os­taan kan­taa. Tär­keim­mät opit elä­mään ovat ne yk­sin­ker­tai­sim­mat: kaik­ki jär­jes­tyy, kaik­ki ih­mi­set ovat poh­jim­mil­taan hy­viä ja et­tä elä­mä on iha­naa.

Lue Vi­vi­a­nin blo­gia tääl­lä!