Isänpäivänä Vivian aikoo leipoa korvapuusteja ja viedä isän metsäretkelle.
Rakastamisen ja toisen muistamisen ei pitäisi olla kiinni päivämääristä tai juhlapyhistä, mutta en mahda sille mitään, että juuri marraskuussa minun ja isäni välinen suhde putkahtaa mieleeni jatkuvasti. Jos minulta kysytään, isänpäivä voisi olla vaikka joka päivä! Tai vähintään kestää koko marraskuun.
Minun ja isäni, tai siis faijan, suhde on läheinen ja lämmin. Vanhempani erosivat, kun olin vauvaikäinen, ja asuin veljeni kanssa faijan hoivissa aina teini-ikäiseksi asti. Faija on koko maailmani, tukipylvääni ja opettajani, jonka seurassa on aina hauskaa. Meillä oli lapsena oma bändi ja futisjoukkue ja leikimme yhdessä avaruussotaa parvisänky tukiasemanamme. Kirjoitimme omaa lehteä, keksimme salakieliä ja kävimme metsässä syömässä eväitä. Yhdessä matkustimme maapallon jokaiselle laidalle, ja jo 5-vuotiaana aloin tykätä tulisesta tandooriruoasta Intiassa faijan jalanjäljissä. Opin uimaan, kun sukelsimme katsomaan koralliriuttoja, minä faijan hartioista roikkuen.
Ihaninta faijan kanssa asumisessa olivat erilaiset traditiot ja rutiinit, joita vaalin elämässäni edelleen. Aamupuuro syötiin jogurttisilmällä ja tarhamatkalla kilpailimme siitä, kuka bongaa eniten koiranulkoiluttajia. Aina kun uusi Disney-piirretty ilmestyi, haimme ruokakaupasta herkkuja ja rakensimme peitoista ja tuoleista majan. Ja jokainen päivä päättyi siihen, että faija lauloi veljelleni laulun oravista ja minulle pienten kissanpentujen kisailusta.
Parasta oli myös se, ettei faija koskaan suuttunut tai huutanut, vaikka aihetta epäilemättä olisi ollutkin. Kun kerran päätin kääriä itseni folioon ja teippiin, jotta voisin näyttää robotilta, faija ei hermostunut, vaan kaivoi esiin kameran. Hän pysyi viilipyttynä silloinkin, kun leikkasin pitkistä hiuksistani isot tupot voidakseni askarrella vesiväripensseleitä.
Eniten onnea ymmärtäväinen ilmapiiri toi kuitenkin teini-ikäisenä toilaillessa, sillä pystyin aina luottamaan siihen, että mokailut saattoi myöntää ja apua pyytää. Kotona opetettiin olemaan rehellinen, vaikkei se olisikaan aina helppoa tai mukavaa.
Faija on myös aina ollut se ihminen, jolle soitan äärimmäisessä surussa tai suurimmassa ilossa. Hän osaa myötäelää ja valita juuri ne kannustavat sanat, joihin voin tukeutua. Faija on myös ollut apunani silloin, kun en ole osannut pyytää, ja tuonut kyläillessä pullaa ja vesivärit. Ankeinkin fiilis kohoaa, kun saa viettää aikaa jatkuvasti vitsailevan optimistin kanssa, joka näkee joka tilanteessa uusia mahdollisuuksia.
Rakastavan isän vierellä on ollut hyvä ottaa haparoivia askeleita ja kasvaa itsenäiseksi aikuiseksi. Kannustavassa ilmapiirissä virheet tekevät vain vahvemmaksi. Olen kiitollinen tästä hyvien oppien rinkasta, jota saan hänen ansiostaan kantaa. Tärkeimmät opit elämään ovat ne yksinkertaisimmat: kaikki järjestyy, kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja että elämä on ihanaa.
Lue Vivianin blogia täällä!