Vanhat silmälasini joutavat hyväntekeväisyyteen.

Monilla likinäköisillä tuntuu olevan romanttinen muisto siitä hetkestä, kun he saivat ensikertaa silmälasit ja näkivät puiden lehdet terävinä ja taivaalla lentävät linnut tarkkoina. Oma muistoni liittyy piilolinsseihin ja pesäpalloon: Olin aina ollut hyvä lyömään, mutta surkea ottamaan palloa kiinni. Kunnes sain piilarit ja näin pallon syöttöhetkestä alkaen. Ei mikään ihme, etten saanut palloa kiinni, koska huomasin sen vasta, kun se jo miltei osui minuun.

 On jännää, että reilun viikon päästä en tarvitse enää laseja. Elämäni toivottavasti viimeiset piilarini käytin viime keskiviikkona. Elokuun alussa menen laserleikkaukseen.

 Olen aina rakastanut silmälaseja. Viime vuodet minulla on ollut käytössä neljät erilaiset, joiden kohtaloa nyt ihmettelen. Taidan lahjoittaa lasit hyväntekeväisyyteen kehitysmaihin. Googlaamalla löytää monia paikkoja, jonne vanhat lasit voi toimittaa.

 Baldessarinit, Chanelit ja Paul Smithit ovat palvelleet uskollisesti ja tyylikäästi. Kiitos. Nyt tuntuu, että laseja tulee ikävä, mutta ehkä on parasta kysyä asiaa minulta uudestaan muutaman kuukauden kuluttua.

 Kirkasta keskiviikkoa toivottaa malttamaton Emmi-Liia

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla