läheisen menettäminen - Ihmiset ja ilmiöt

agarina

Ilski, suuri osanottoni sinulle. Kuten myös kaikille muille läheisensä menettäneelle.

Tätä nykyä pohdin hyvin usein suhtautumistani kuolemaan. Menetin muutamia vuosia sitten vuoden sisällä kaksi perheenjäsentä sekä lähes kolmannenkin, enkä voi olla miettimättä, mikä vaikutus sillä on nykyiseen ammatinvalintaani. Olen tullut siihen tulokseen, että niin hajottavaa ja repivää kuin kuoleman kohtaaminen onkin, olen jotenkin löytänyt sellaisen suhtautumisen, että - ainakin toivon mukaan - saan omat menetykseni käännettyä positiiviseksi voimavaraksi; muistutukseksi siitä, miksi tehdä sitä työtä, jota varten opiskelen. Kun olen itse elänyt sen epätoivon, minkä läheisen kuolema aiheuttaa, tiedän että maailmassa tarvitaan ihmisiä, jotka voivat tuoda edes pientäkin lohtua joko kuolevalle itselleen tai omaisille.

Sivut

Kommentit (62)

Rose

...Isäni kuoli noin kaksi kuukautta sitten 16pvä.. kun kuulin äitiltä että isän tila on mennyt huonompaan, menin suoraan sairaalaan yöllä, soitajat olivat mitä ihanempi antoivat meille 2 hengen huoneen. Kun menin paikalle isä ei jaksanut edes puhua minulle mmitään, nukkui vaan ja happi meni koko ajan+tippa ja kipulääkkeitä. 3 yötä ja 3 päivää kerkesin olla isäni vierellä ennen kuin isä nukkui pois. en liikkunut sinä aikana sairaalasti uhtikäs minnekkään olin vaan isän vierellä. Nyt vaivaa itse syytökset miksi en vaatinut kunnon hoitoa (isä sairasti n.3,5 vuotta). Miksi minä annoin näin käydä.
Nyt en saa enää edes öitä nukuttua ku on niin ikävä isää onnenksi äiti ja veljet elää. Haluaisin vaan nukkua ja olla. Kaikkein pahimmalta tuntuu että ne ihmiset joihin luulin olevan minun tukena ja rinnalla ovat hävinneet. Ei kukaan välitä ja haluaisin jo isän luokse.....

LittleDevil

En löytänyt vastaavaa aihetta muualta, enkä keksinyt tälle muuta paikkaa...

Millasia reaktioita teissä on herättänyt läheisen kuolema ja millä siitä pääsee eteen päin? Tai mikä lähinnä vois auttaa jaksamaan? Kuinka läheisiä ihmisiä olette menettäneet?

Multa on kuollut kaks läheistä tässä kuukauden sisällä. Kun ensimmäisen jälkeen sai ajatukset koottua, niin toinen meni perään... Nyt ei enää tahdo jaksaa mitään ja toi asia on todella vaikea ottaa puheeks ystävien kanssa. En vaan saa itsestäni irti niin paljon.

Jzzu

Miun isoveljeni tappoi itsensä kun olin tarhaikäinen, veljeni oli tuolloin saman ikäinen kuin minä olen nyt.
Vanhempani ovat eronneet ja asuimme tuolloin äitini ja pikkuveljeni kanssa toisella paikkakunnalla kuin isä ja vanhemmat sisarukseni.

Isän kanssa en ole aiheesta koskaan puhunut, äidin ja muiden sisarusten kanssa joskus.
Ei tuota ole varmaan ikinä täysin tullut käsiteltyä, tuskin tulee koskaan.
Suurin suru minulle veljeni menetyksessä on se etten koskaan päässyt häntä kunnolla tuntemaan.
Sääli, sillä sisarusteni ja äitini puheitten perusteella kyseessä on sellainen henkilö jonka olisin todella tahtonut tuntea. :cry:

Olin niin pieni silloin kun tuo tapahtui ja tuolloin asia meni varmaan aika ohi.
Nykyään kaipailen aika paljon häntä, tavallaan myös samaistun aika vahvasti sillä itsellänikin on ollut vaikeita aikoja joista en kuvitellut selviäväni.

Vaikea aihe, varmasti jokaiselle vaikka kukaan ei jäämään tänne ole tullutkaan.
Niiden ketkä täällä vielä ovat toivoisin ymmärtävän minun rakastavan heitä, ainakin ennen kuin minut jättävät tai minä lähden.

vihollinen

Mä menetin 10vuotiaana parhaan ystäväni.. Me oltiin ihan sydänystävät, ihan pienestä asti leikitty yhdessä ja aina oltiin yhdessä.
Se kuoli, kun sen isä ampu sen mun ystävän, sen pikkuveljen ja lopuks ittensä.. Samaan aikaan, ku niiden äiti nukku viereisessä huoneessa :shock: Se oli jotai tosi kamalaa.
Ja koska me oltii oltu niin läheiset, ja aina melkei kaksin, ni ei mulla sit oikein ollut muita läheisiä kavereita, joten aika yksin olin sen jälkeen :( Mut sit onneks koulussa opettaja oli puhunu muille luokkalaisille, et ei jättäis mua yksin, ni sit aloin saamaa uusia ystäviä..
Kyllä mä sitä usein vieläkin mietin, mutta sillon pienempänä melko helpolla siitä yli pääsin..

Muuten en sit oo ketää kovin läheistä menettänyt, ellei lasketa mummoa ja setää. Mutta mummo kuoli kun olin 8vuotias, joten en siitä kovin tajunnut mitään.. Toki mummoa ikävöin.
Setäni kuoli kun olin 14vuotias, mutta koska olin nähnyt häntä niin vähän, niin en osannut surrakkaan..

figaro

Pahin paikka oli v. 2000, kun erittäin läheinen ihminen ampui itsensä. Se opetti myös kohtaamaan kuoleman eri tavalla - toisaalta olisin kuitenkin tarvinnut ulkopuolista apua suruaikana ja tuosta kärsin vieläkin.
Mummoni menetys oli minulle myös paha paikka. Ensimmäisen kerran olin se, joka oli viimeinen vierailija..
Äitini kuolemaa pelkään yli kaiken. En tahtoisi edes kohdata. Tiedän, että isäni ei varmasti elä tällä menolla enää pitkään. Kunto huononee vain.

Kuolemaa en varmasti opi hyväksymään koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään - jollain tasolla.

Jzzu
figaro

Äitini kuolemaa pelkään yli kaiken.

Sama täällä.
En oikeesti tiedä miten selviän siitä jos äiti ennen minua menee, se on kuitenkin miun elämäni suurin ihminen. :(

vihollinen
figaro
Kuolemaa en varmasti opi hyväksymään koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään - jollain tasolla.

Totta, kuolemaa ei ehkä koskaan opi hyväksymään, mutta sen oppii kohtaamaan.
Ku oon paljon töissä vanhainkodin vuodeosastolla, ni siellä kuolema on melko yleistä.. Ja koska sielläkin vanhukset saattavat olla jopa kymmenen vuotta, niin niihin todella ehtii tutustumaan ja kiintymään, niin tuntuuhan se pahalta kun joku niistäkin kuolee..
Mutta koska niitä kuolemia on kohdannut jo niin paljon, niin se ei tunnu enään niin pahalta..
Pahalta tuntuu eniten ehkä se surevien omaisten kohtaaminen, ja heille oman vanhuksensa kuolemasta kertominen :cry:

Mä pelkän ehkä enemmän isäni kuolemaa.. Koska oon aina ollut niin isän iltatähti.. Ja varsinki, ku tiedän että isän kuolema on koko ajan lähempänä, sillä hänellä on vakava sairaus, ja monia muita elämäntapa vikoja... :cry:

Mutta toki, eihän se äidinkään kuolema mukavalta ajatukselta tunnu :( Ja kaikenlisäksi kun hänelläkin sattuu olemaan rappeuttava tauti.

LittleDevil
figaro
Äitini kuolemaa pelkään yli kaiken. En tahtoisi edes kohdata.

Niin no ei kai kovin moni tahdo... Itsellä toi on ollut myös pahimpia pelkoja ja eilen illalla se sitten tapahtui. On jotenkin vaikeeta käsittää, että oma äiti on poissa... Pikkusisko on kyllä mulle niin rakas, että jos sille jotain sattuis, niin siitä en selviäis.

Miffy

Voi ei :(

Niin paljon jaksamista sulle ja voimaa etten tiiä miten ilmaisisin..

kyllä kun näitä lukee alkaa taas asiat asettua oikeisiin mittasuhteisiin :(

figaro
LittleDevil
figaro
Äitini kuolemaa pelkään yli kaiken. En tahtoisi edes kohdata.

Niin no ei kai kovin moni tahdo... Itsellä toi on ollut myös pahimpia pelkoja ja eilen illalla se sitten tapahtui. On jotenkin vaikeeta käsittää, että oma äiti on poissa... Pikkusisko on kyllä mulle niin rakas, että jos sille jotain sattuis, niin siitä en selviäis.

Otan todellakin osaa ja lähetän voimia sinulle! *halaus* Minulle jo pelkkä ajatus tuottaa pahan olon.

Lucky Lady

Minun ei enää tarvitse äidin kuolemaa pelätä - äiti kuoli aika lailla tasan kymmenen vuotta sitten ollessani kaksitoista. Nyt sitten katsotaan miten isän käy, on olemassa ihan todellinen mahdollisuus että kahteenkymmenenteenkolmanteen ikävuoteeni mennessä olen menettänyt molemmat vanhempani. Onneksi jäljellä on vielä isosiskoni. Muu suku voisi yhtä hyvin olla kuollut, täysin vieraita ihmisiä minulle.

Tigerheart

Voih! Voimia sinulle, LittleDevil!! *halaus* Muista, että hän on aina luonasi, sydämessäsi. [-o<

Minun isäni teki itsemurhan, kun olin kolmetoista. Se tapahtui ihan yhtäkkiä, kun isä lähti ostamaan perunoita, eikä tullut koskaan takaisin. :cry: Isän kuolema mursi minut täysin. Jotkut pikkupojat olivat löytäneet isän auton jostain tiesposkesta kai, en koskaan käynyt tunnistuksessa. Ja hyvä kai. Sen jälkeen kävimme paljon terapiassa, ja kuulin kaikkea selityksiä. Äitini otti sen kovin raskaasti, koska ei ollut huomannut mitään. Sen jälkeen elämäni oli kovaa työtä. Onneksi on monta sisarusta ja äitini vielä. Pelkään sitä, kun äiti joskus kuolee. Hän on minulle tärkein ihminen. Pelkään nykyään, että joku minulle tärkeä ihminen jättää minut tai lähtee. Kun olimme isälle rakkaita, niin minkä takia hän jätti meidät?

Voimia kaikille, jotka ovat menettäneet jonkun läheisensä tai jonkun muun. Aina jonkun rakkaan ihmisen menettäminen koskee, mutta aina jotenkin sen kanssa onnistuu elämään. On pakko.

Haavat paranevat ajan kanssa, mutta kipu ei koskaan.

kutikuti

Mummon kuolema 6 vuotta sitten oli kova paikka. En ollut vielä koskaan ollut edes hautajaisissa, ne pelotti eniten. Kävipä siinä sitten vieläkin niin että olin 40 asteen kuumeessa silloin eli en edes päässyt hautajasiiin.En koskaan saanut jättää hyvästejä.

Tädillä on syöpä, ollut jo monta vuotta. Pelon kanssa elän joka päivä, huononeva kunto ja väsymys vie viimeisenkin elämänpisaran. Toisaalta hankala tilanne, niin julmalta kuin seuraava lause kuulostaakin, toivon että hänen kärsimyksensä loppuisi ja hän saisi mennä ikuiseen rauhaan. Taistelu syöpää vastaan on ollut pitkä. Minusta hän on kärsinyt jo tarpeeksi..

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat