Yli 20-vuotiaat jotka eivät koskaan ole seurustelleet?

Vierailija

Haluaisin kuulla onko täällä yli 20-vuotiaita jotka eivät ole ikinä seurustelleet? Miten suhtaudutte asiaan ja miksi näin on mielestänne käynyt? Oletteko tyytyväisiä tilanteeseenne, odotteletteko rauhassa "sitä oikeaa" vai oletteko jo turhautuneita ja luovuttaneet rakkauden suhteen?

Itse olen 20-vuotias nainen enkä ole ikinä seurustellut, ja itseäni asia vaivaa todella paljon. Minulla ei ole koskaan ollut mitään yhden yön juttuja, eikä kukaan ole pyytänyt minua edes kahville tai muuallekkaan romanttisessa mielessä.

Toisaalta en ole itsekkään koskaan tehnyt mitään mahdollisten ihastusteni suhteen, mikä johtunee luonteestani. Tuntemattomien seurassa olen ujo, enkä yleensä aloita keskustelua tuntemattomien seurassa. Ja tästä johtuen saatan ulkopuolisen silmin vaikuttaa tylsältä ihmiseltä johon ei tee mieli edes tutustua. Olen aina pitänyt huolta ulkonäöstäni ja muutenkin olen iloinen ja hymyileväinen ihminen, joten tämä seurustelemattomutteni suurin syy onkin luultavasti ujous, josta on vaikea päästä eroon.

Monen ystäväni ja saman ikäiset serkkuni ovat jo vakituisessa suhteessa ja perhettäkin on jo perustettu. Ja tämäkös saa itseni vielä useammin ajattelemaan omaa tilannettani, joka vaikuttaa toivottomalta.

Lukisin mielelläni muidenkin mielipiteitä asiasta, vaikka nyt tuntuukin, niin en varmasti ole ainut tässä tilanteessa oleva =)

Sivut

Kommentit (44)

Vierailija

Kuvauksesi itsestäsi osuu tosi hyvin minuun. Eli et ole yksin. Täytän ihan kohta 23 enkä ole ikinä seurustellut. Minulla olisi ollut yhden kerran mahis seurusteluun, kun yks kaveri kyseli kahville(olisi varmaan yrittänyt saada suhdetta kehkeytymään) mutta en lähtenyt siihen touhuun, koska se tuntui ahdistavalta ja mies vähän päällekäyvältä eikä sen persoona ym. muut jutut kolahtaneet.

Ainoa asia, minkä suhteen eroa sinusta on se, että en ole aina tai en aina jaksa pitää huolta ulkonäöstäni. :) Baariin on kiva joskus tuhertaa jotain meikkejä ja laittaa tukkaa, mut arkielämään se ei aina jaksa ylettyä.

Itse toivoisin, (ujouteni ja pelkojeni vuoksi) että tutustuisin ihmiseen pikku hiljaa, sillä en päästä etenkään miehiä kovin lähelle itseäni. Minua on kiusattu ylipainosta yli 5 vuotta elämästäni ja se vei itsetuntoni ihan pohjalukemiin. Olen saanut korjattua tilannetta enkä halua että sen mitä olen saanut korjattu tuhoutuisi jos joku ei oliskaan tosissaan.

Vierailija

Olen nyt lähes kolmekymppinen ja olin samassa tilanteessa kuin sinä vielä pari vuotta sitten. Tuntuu, että joskus n. 22-vuotiaana luovuin toivosta edes löytää ketään. Keskityin vain työntekoon, aloitin vuorotyön jossa oli harvoin viikonloppuja vapaana, että olisin edes voinut lähteä ulos baariin tms.

Lopulta aloin kaipaamaan läheisyyttä ja parisuhdetta niin paljon, että pakotin itseni treffeille parin kaverin tutun kanssa. Näiden miesten kanssa ei klikannut ollenkaan, joten asia jäi taas siihen. Muutos tähän kaikkeen tuli vasta, kun muutin ulkomaille 27-vuotiaana. Yhtäkkiä ympärilläni oli montakin mukavaa ja potentiaalista miestä, jotka olivat kiinnostuneita minusta. Kai suurimmaksi osaksi kyse on kulttuurierosta. Suomessa ei ole kunnon deittailukulttuuria, ja miehet ovat mörriköitä jotka lähestyvät vain humalassa... Tapailen tällä hetkellä ihanaa miestä, mutta vailtettavasti en usko että meillä on tulevaisuutta yhdessä, koska olen palaamassa Suomeen.

Itseäni oikeastaan pelottaa palata Suomeen, koska pelkään löytäväni itseni samasta tilanteesta kuin ennen lähtöä. Eniten harmittaa kuitenkin että tuhlasin 10 vuotta elämästäni ujouteni ja epävarmuuteni vuoksi, kun olisin voinut ainakin kerätä kokemusta miesten suhteen vaikkei sitä oikeaa olisikaan löytynyt. Neuvoisin kannattaa vaan rohkeasti lähteä baariin tai kokeilla vaikka nettideittailua, vaikka se alunperin tuntuisikin epämiellyttävältä.

Vierailija

Minulla on sama juttu kuin "martsu88" että tutustuisin ihmiseen ihan rauhassa pikku hiljaa. Minulla on vaikeuksia luottaa ihmisiin ja usein vie aikaa ennen kuin pystyn olemaan täysin oma itseni ihmisten seurassa.

Koko ala-asteen ajan olin luokkamme hylkiö ja luokkani muut tytöt olivat minulle ilkeitä eivätkä leikkineet kanssani, minä kun olin se ujo tyttö joka ei pahemmin puhunut kenellekkään. Kerran luokalleni tuli uusi tyttö josta sain ystävän noin vuodeksi, mutta sitten luokkani muut työt "veivät" hänet minulta, ja jäin taas yksin. Tämän vuoksi itsetuntoni on aina ollu huono ja minun on vaikea luottaa ihmisiin.

Olen kuitenkin päässyt pahimman itseinho vaiheeni yli ja oppinut pikku hiljaa luottamaan itseeni enemmän =) Varmaan pelkäänkin sitä, samaa kuin "martsu88", että mahdollisesti joku vielä satuttaisi minua niin että itsetuntoni romahtaisi jälleen. Tästä ajatuksesta minun pitäisi kyllä päästä eroon, jos joskus haluan päästää jonkun lähelleni.

Vierailija

Minuunkin jennifen kuvaus sopii aivan TÄYDEDLLISESTI paitsi että ikää on itsellä vuosi enemmän. Enkä ole yhtään tyytyväinen tilanteeseen.

Ongelma on mullakin siinä, etten itse tee yhtään mitään asian eteen. En uskalla katsoa ketään silmiin, puhun hyvin vähän ja silloinkin takeltelen. Mutta ennen kaikkea olen kauhean itsetietoinen. Ajattelen että kaikki katsovat minua, seuraavat mitä teen ja analysoivat näkemäänsä surutta. Todellisuudessa kukaan ei edes huomaa minua, kun en puhu paljoa tai näytä lumoavan kauniilta. Olen kyllä omasta mielestäni nätti ja vartaloltani hoikka ja kurvikas (eli hot), mutta ei se auta mitään jos mies ajattelee etten ole kiinnostunut.

Olen toisaalta luovuttanut ja toisaalta vielä toiveikas. En nykyään pysty enää edes kuvittelemaan että kukaan mies voisi kiinnostua minsta muuten kuin yhden yön seurana. Kuitenkin olen useimmiten sitä mieltä, että näytän hyvältä ja pakko minun on kelvata jollekkin.

Myös minulla on ollut ongelmia kavereideni kanssa. Yläasteella ja lukiossa päähäni iskostui useiden tapahtumien seurauksena, etteivät kaverini oikeasti edes halunneet olla minun kanssani, mutta eivät vain kehdanneet jättää minua yksin. Sama tunne kalvaa vieläkin ja nakertaa sisältä. Keneen sitten tukeutuu jos ei pysty avautumaan edes kavereilleen?

Ja samoin kuin LadyInRed, minusta tuntuu että tuhlaan elämääni.

Vierailija

Vielä lisäyksenä edelliseen, että kaikkein eniten sattuu se, että kun kaverini eroavat poikaystävistään, ne on maksimissaan kuukauden sinkkuina ja sitten niillä onkin jo uusi mies kainalossa. Ei sillä, hyvä niille, mutta sitä vaan alkaa ajattelemaan, että jos se kerran on noin helppoa, mun täytyy olla todella toivoton tapaus.

Vierailija

Itse olen kohta 20v enkä ole myöskään seurustellut todella vakavasti ja pitkäaikaisesti, mikä vaivaa minua ajoittain. Et todellakaan ole ainut tilanteessa oleva, mutta varmasti siltä tuntuu, kun helposti kiinnittää huomiota vain seurusteleviin pariskuntiin esim kaupungilla ja kaveripiireissä eikä asiasta paljoo puhuta julkisesti.
Luulen, että ajan myötä, kunhan näyttäytyy ja on halu tutustua uusiin ihmisiin, jokainen löytää seurustelukumppanin. Mietin itsekin etten koskaan löydy ketään sopivaa ja kun aika menee niin nopeasti, mutta välillä olen myös optimistinen ja ajattelen, että pakko on jostain löytyä sopiva poikaystävä! Ei ole vain sattunut kohdalle, eikä se tule vastaan sohvalla istuen. Myöskin Suomen kulttuuri vaikeuttaa tutustumista vieraisiin ihmisiin.

Vierailija

Toi kuvaus sopii myös minuun melkeempä täydellisesti. Olen myös 20-vuotias "ikisinkku". Ei ole ollut yhdenillan juttuja, eikä mitään seurusteluun viittaavaakaan ikinä. Kaikki miessuhteet tuntuu aina päätyvän kaveruuteen, vaikka ne alkaisi ihastumisesta. En ole edes kauhean ujo, mutta kukaan ei vaan tunnu kiinnostuvan minusta. Nyt asun ulkomailla ja kyllä mä enemmän huomiota saan, kun Suomessa, jopa ihan kaupungillakin, eikä vaan baareissa, joihin en kyllä edes tässä maassa pääse sisään ikäni vuoksi. Mikään ei kuiten kaan johda mihinkään, se on vaan sitä viatonta flirttiä kaupan kassalla ja sitten en enää nähdä ikinä.

Olen epätoivoinen ja "luovuttanut" kaiken suhteen, koska mulla on tasan kaksi kaveria, jotka on sinkkuja ja nekin on joskus seurustelleet vakavasti. Jotenkin on aina tosi ulkopuolinen olo (koska nää kaverithan ei puhu kun miehistään ja suhteistaan) ja mua ahdistaa tosi paljon tämä tilanne, koska oon luonteeltani semmoinen, että kaikkea kokeillaan heti, kun tilaisuus tulee. Suhde on jotain sellaista, johon olisin ollut valmis 16-vuotiaasta asti, mutta tilaisuutta sille vaan ei ikinä ole tullut, eikä se ole loppupeleissä minusta kiinni. Myönnettäköön, että en uskalla tehdä alotteita, koska torjutuksi tuleminen on yksi mun suurimmista peloista, mutta jotenkin sitä voisi luulla, että tässä iässä joku olisi edes yrittänyt tehdä tuttavuutta mun kanssa.. mutta ei. En mene baariin ikinä täysin laittautumatta ja arkena käytän kevyttä meikkiä. En ole mitenkään poikkeavan epämiellyttävän näköinen tms. ja kaveripojatkin jaksaa aina ihmetellä missä mättää, kun minulla ei ole ollut ketään.

Vierailija

Ihan kuin olisi omaa tekstiään lukenut, olen täsmälleen samanlaisessa tilanteessa. Olen myös 20-vuotias (kohta 21) enkä ole seurustellut vielä kertaakaan. Kyllähän niitä kiinnostunteita on riittänyt, mutta mun harmikseni ne tyypit ovat aina sellaisia jotka ovat minulle lähinnä kavereita, eivätkä kiinnosta romanttisessa mielessä yhtään. Kyllähän minusta kiinnostui noin pari vuotta sitten eräs mies, joka vei multa täysin jalat alta ja koin olevani oikeasti rakastunut. Ongelmana oli vaan se että mies oli varattu.. Ihastus oli molemminpuolista, mutta mitään ei voinut tietenkään tapahtua. Sen jälkeen en ole niin suuria tunteita kokenutkaan. Olen kyllä yrittänyt tapailla muutamia tyyppejä (en mitenkään kovin vakavasti) ja käynyt kahvilla, mutta tuntuu että kukaan ei kolahda tarpeeksi. Ja jos joku kolahtaa, niin se tyyppi ei sitten loppupeleissä kiinnostu tarpeeksi minusta. Ja tää kaava on aina sama... Vähän aikaa sitten kiinnostuin eräästä miehestä todella paljon, mutta tää ei sitten kiinnostunut musta samalla tavalla, vaikka aluksi niin väittikin. Jotenkin näissä suhdeasioissa on jo tottunut saamaan niin useasti siipeensä, että alkaa epätoivo iskeä. Vaikka tässä nuoria ollaankin niin on silti ahdistavaa, kun suurin osa kavereistani seurustelee ja on kihloissa jne. Sitä vaan ajattelee väkisinkin, että mikä itsessä on vikana kun ei seurustelukumppania löydy. Olem myös miettinyt että olenko liian vaativa miesten suhteen, mutta haluan kokea uudestaan sen tunteen, että joku pyyhkäisee ne jalat alta. Odotus on vaan kaikkein pahinta :(

Vierailija

Minuuun kans napsahti täydellisesti tämä. En ole itsekään ikään seurustellut kenenkans. Itsellänikin melkein kaikki kaverit seurustelee tai on jo perhettä niillä. Pidän kyllä huolta itsestäni käyn salilla enkä päästä itseäni repsahtmaaan.

Vierailija

En nyt kuulu ihan ehkä sarjaan, mutta melkein. Olen siis tänä vuonna täyttänyt 20. Enkä ole koskaan seurustellut, mutta tänä kesänä kävi jo lähellä. Juttuja on riittänyt yhtä jos toista, muttei mitään kunnollista. Kaverit tuntuvat kuitenkin pitävän mua kauheana miestennielijänä ennen kuin oppivat tuntemaan. Olen avoin ja sosiaalinen, menevä, kunnianhimoinen ja bestikseni mukaan "ihan liian aikuinen". Miestä lukuunottamatta elämä kaksikymppisenä on samanlaista kuin monen kolmekymppisen asuntolainoineen jne.

Ns. yhden yön juttuja periaatteessa muutama, mutta virallisesti olen yhä neitsyt (eikä kukaan sänkyyn eksyneistä ole tätä arvannut!?), mä en vaan koskaan syty kunnolla ja kyllästyn. Olen todennut, että tarvitsen älyllistä haastetta miehestä kiinnostuakseni.

Tänä kesänä löysin miehen joka sytytti, mutta siinä oli yhtä jos toista ja homma ehkä vähän lässähti. Koska en ole seurustellut, en sitten kiinnostavan tyypin kohdatessani ole tarpeeksi rohkea yrittääkseni saada jutusta seurustelua aikaiseksi. Se tässä ehkä mätti, vaikka joka päivä töissä nähtiin, käytiin lounaalla ja nähtiin vapaa-ajallakin.

Tämä viimeisin lähti takaisin ulkomaille opiskelemaan sunnuntaina ja nyt fiilis on jotenkin tyhjä ja turta. Olen todennut, että turha on yrittää etsiä, tulkoot sitten joskus vastaan kun on tullakseen. Ehkä koska olen vähän liian vaakiintuneessa elämänvaiheessa ollakseni näin nuori ja sinkku, niin en oikein löydä omanikäisistäni ketään. Kovasti haaveilen jo opiskeluihin kuuluvasta pakollisesta vaihdosta, joka on edessä vuoden tai kahden päästä, ehkä Suomi ei vaan ole mun paikka. Nyt fokus on uudessa koulussa, huippuarvosanojen hankkimisessa (jotta pääsen tekemään maisterin ulkomaille loistavaan yliopistoon) ja kahdessa työssä, jotta saan haluamani elintason.

Nooh, ehkä se mies vielä joskus löytyy.

Vierailija

Onpa helpottavaa huomata, että monet muutkin ovat samassa tilanteessa. Aloitusviesti olisi nimittäin voinut olla myös minun kirjoittamani.

Täytän siis huomenna 21, enkä ole seurustellut kertaakaan. Yleensä olen ihan sinut asian kanssa, mutta kyllähän se toisinaan myös vaivaa paljon. Olisihan se mukavaa, että olisi edes jonkinlaista vipinää miesrintamalla.

Myös minun ongelmani on ujous sekä liika itsetietoisuus. Tuntemattomien silmissä näytän melko varmasti erittäin tylsältä tyypiltä, kun en ole suuna päänä aloittamassa tai edes ylläpitämässä keskustelua. Olen myös hieman sitoutumiskammoinen enkä päästä ihmisiä helposti lähelleni. Olen kuitenkin iloinen ja hymyileväinen, eikä ulkonäössäkään pitäisi olla mitään niin suurta vikaa, etteikö niitä miehiä sen takia löytyisi, ja yhdenyönjuttuja minulle on ehdoteltu useinkin.

Juuri yhtenä päivänä harmittelin kaverille, kuinka suomalaiset miehet eivät ikinä kiinnostu minusta. Ulkomaalaiset miehet sen sijaan tulevat usein juttusille, ja kesällä Keski-Euroopassa reissatessani päädyin muutaman kanssa myös kahville.

Totuus tietysti on, etteivät ne mahdolliset seurustelukumppanit ilmesty itsestään oven taakse. Pitäisi itse aktivoitua ja lähteä rohkeasti ihmisten ilmoille. Kun vain pääsisi tästä ujoudesta eroon, niin asiat voisivat muuttua paljon yksinkertaisimmiksi.

Olen kuitenkin ihan toiveikas tulevaisuuden suhteen. Eiköhän jostain joskus löydy sellainen mies, joka saa minut ulos kuorestani.
Tsemppiä teille muillekin!

Vierailija

Itse olen 20-vuotias, enkä minäkään ole koskaan seurustellut.

Ihan lähi aikoina useat kavereistani ovat alkaneet seurustella ja jopa mennä kihloihin, mutta minä se vaan junnaan paikoillani.
Pariin otteeseen on ollut mahdollisuus alkaa seurustella, mutta aina aloitteen tekeminen on tuntunut siltä suurimmalta haasteelta.Olen todella ujo, ja menen ihan lukkoon vieraiden (miesten) seurassa.

Jonkinlaista painostusta tulee myös rakkailta sukulaisiltani, jotka kyselevät rakkaus elämästäni ja siitä, seurustelenko jo.
Huomaan myös vertaavani itseäni isosiskooni. Siskoni löysi poikakaverin parin baarireissun jälkeen ja nykyään heillä on kaksi lasta ja rivitalon pätkä.

Kovasti toitotan itselleni(ja muille), että sinkkuna on mukavaa jne. mutta toisinaan iskee yksinäisyys, josta ei millään tahdo päästä yli.

Vierailija

Samastun tähän aiheeseen niiiin hyvin, että oli oikein pakko rekisteröityä tän ketjun takia. :) Toi alotusviesti olis hyvin voinut olla mun kirjoittama pari vuotta sitten. 21-vuotiaaksi asti olin varma siitä, että en ikinä löytäisi ketään, ja todellakin aivan totaalisen turhautunut tilanteeseeni. En ollut käynyt treffeillä eikä mitään yhden illan juttujakaan tms. ollut ollut. Jos joku baarissa tekikin joskus harvoin lähestymisyrityksen, niin nopeesti onnistuin aina jotenkin sössimään tilaisuuden. Mulla on myös aina ollut ongelmana ujous ja se, että vaivaannun helposti tuntemattomien seurassa. Aikaisemmin en oikein edes uskaltanut katsoa tuntemattomia poikia silmiin enkä keksinyt mitään sanottavaa.

No yhtenä baari-iltana pari vuotta sitten, kun olin todellakin jo luopunut toivosta että tulisin koskaan löytämään ketään, niin sattumalta tapasin pojan, jonka kanssa kemiat osui heti älyttömän hyvin yhteen ja jonka kanssa ei tarvinnutkaan yhtään jännittää tai ujostella (niin kuin mun tapana oli). Pian alettiin sit seurustella ja edelleen ollaan yhessä. Tiedän, että se on kliseinen sanonta, mutta asioita voi näköjään alkaa tapahtua just silloin kun niitä vähiten odottaa.

Tiedän kyllä, ettei mikään oikein lohduta tossa tilanteessa, mutta tunnen itseni lisäksi monia muitakin, jotka eivät 20-vuotiaana ole vielä seurustelleet tai alkavat yli parikymppisenä seurustella ekan kerran. Se on ihan normaalia, vaikkei siitä hirveesti julkisesti puhutakaan. On myös aika sattumasta kiinni, törmäämääkö oikeaan ihmiseen - ei ihmisessä tarvitse olla yhtikäs mikään vialla, jos niin ei vain ole sattunut käymään. Itse stressasin ja murehdin ihan hirveästi sitä, että tiettyyn ikään mennessä olisi muka pitänyt jo seurustella, mikä oli aika turhaa. Mieluummin kannattaa olla miettimättä asiaa liikaa, koska sitten kun oikea tyyppi sattuu kohdalle, tuntuu oikeasti aivan samantekevältä, kuinka vanhana on ekan kerran alkanut seurustelemaan.

Vierailija

Ihan niin kuin omasta elämästäni olisin lukenut, eli et ole yksin, itse olen 25-vuotias enkä ole koskaan seurustellut, pari kertaa kävin treffeillä erään miehen kanssa, mutta se loppui lyhyeen.....

Kyllä minusta on alkanut tuntumaan että olen ikisinkku, mutta eihän sitä voi koskaa tietää, olen aina ollut huono tutustumaan ihmisiin ujouteni takia ja toinen etten ole ollut koulussa kovinkaan suosittu se on syönyt itsetuntoani jonkun verran, etten aina luota itseeni, ajattelen että ei musta kukaan tykkää jne. mutta todellisuudessa kyllä kai meille kaikille on joku jossain :)
Kunhan tuosta ujoudesta vaan pääsisi eroon niin ehkä sitä miehiin tutustuminen olisi helpompaa :)ja rasittavaa sekin on kun työkaverit aina kyselee no jokos olet löytänyt jonkun? ja aina vastaus on en ole löytänyt, välillä oikein ahdistaa.

baareissahan minä en pörrää, ehkä pitäisi aloittaa uusi elämä ja alkaa käymään jossain muualla kuin baareissa niin ehkä jonain päivänä sen oikean vielä löytääkin :)
Nettideittailuakin olen kokeillut, kehnoin menestyksin ei oo sieltäkään sitä oikeaa löytynyt, en oo osannut kirjottaa mitään sellasta mikä ois kiinnostanut miehiä ja siinä vaiheessa niiden kiinnostus on loppuneet kun ovat kuvani nähneet että joo se ei ole vaan mun juttuni sitten

Vierailija

Huh, onpas helpottavaa lukea että en olekaan niin harvinainen tapaus kuin luulin :) Mukavaa kun olette viitsineet kirjoittaa itsestänne tänne näinkin henk.koht. asiasta =)

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat