Okei, siitä tietää että paussi blogista on ollut suht pitkä, kun saitille klikkaillessa ei enää löydä mistä sisäänkirjaudutaan. Hups. Olen ahdistunut pelkästä ajatuksesta kirjoittaa blogiin, ja saanut synkkiä pilviä pääni päälle ajatellessanikin kommenttiboksia ja mahdollisia vihaisia/ärsyyntyneitä kommentteja lukijoilta. On yksinkertaisesti ollut helpompi (yrittää) hetkeksi unohtaa, että edes bloggaa.

Olen ehkä joskus aikaisemminkin sanonut, että bloggaajana itse vähän semmoinen, että rivien välistä on aina luettavissa miten minulla menee. Että jos olen iloinen, se kyllä näkyy. Jos elämä on balanssissa, blogi päivittyy. Jos vituttaa, muotoilen sen varmasti jotenkin mustaksi valkoiselle sanoja säästelemättä. Mutta ne hetket, kun elämä tuntuu olevan yksi heinäpeltoon hukkunut nuppineula/ tuhannella solmulla oleva lankakerä/ iso musta laatikko - ne on vaikeita. Silloin en osaa kirjoittaa mitään, ja syy sille on yksinkertaisesti se, koska niinä hetkinä tuskin osaisin kertoa kuulumisiani edes rakkaimmalle ystävälleni.

Noniin, kissa on pöydällä. Menee aika kurjasti ja kupruisesti juuri nyt, on mennyt jo pitkän tovin. Sen myöntäminen on vaan niin pirun vaikeaa, puhumattakaan siitä, että sen myöntäisi omalla nimellään ja naamallaan internetin villissä lännessä. Tänään kävin lähistöllä asuvan ystäväni kanssa lauantaikävelyllä, ja annoin vaan pahan olon pursuta ulos. Potkin maahan pudonneita hevoskastanjoita, valitin about kaikesta, nyyhkytin eksynyttä oloa ja tukalaa oloa. Lopuksi istuimme penkille aurinkoläikkään, ja katsoimme miten syksyn värjäämät lehdet tippuivat maahan kuin sateena. Syksykin on tullut aivan huomaamatta.

Lopuksi ystäväni halasi minua oikein pitkään rutistaen, ja tokaisi että minun pitäisi nyt ottaa iisisti, että nyt on paljon lautasella. Katsoin häntä epäuskoisen onnessani - vihdoin joku sanoi sen puolestani, nyt saan oikeutetusti sanoa sen itsekin! Minulla on niin helvetin saatanan paljon hankaluuksia nyt omalla lautasella, että minun on nyt pakko ottaa iisisti. Huh. Siinä se tuli. Miten typerä onkaan ihmismieli, että omasta heikkoudestaan ei tohdi puhua ääneen ennen kuin joku ulkopuolinen juhlallisesti siunaa sinulla olevan oikeuden olla pikkuisen paskana? Että paha olo tai väsymys on heikkoutta, säälin keräämistä tai laiskan töitään luettelua tasan siihen pisteeseen asti, että joku toinen julistaa sen puolestasi. Tai ehkä toivottavasti tämä järjettömyys pätee vain itseeni ja omaan heikkouteeni.

Joka tapauksessa. Tämä salakavalasti saapunut syksy tuoksuu omaan nöpönenääni muutoksilta, pieniltä kriiseiltä, ja suurien vuorien ylittämisiltä. Edellä mainitusta huolimatta olen ylpeä siitä, että tässä pahimmassa myrskyn silmässä olen ihan oikeasti, aivan koko sydämestäni ja pienestä päästäni, ollut sitä mieltä, että minä selviän tästä kaikesta. Aivan varmasti selviän. En tiedä lainkaan mistä moinen sokea itseluottamus tähän asiaan on putkahtanut, mutta olen siitä hyvin onnellinen. Tuulta päin, siskot!

 

Kommentit (7)

souphie

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta tsemppiä!!<3 Kaikesta sitä kumma kyllä vaan selviää, vaikka nyt tuntuisikin ylitsepääsemättömältä!<3 

Annu

Isot tsempit täältäkin!Niin kliseistä,mutta totta; asiat järjestyvät aina,tavalla tai toisella.

Vierailija

Sun blogia on ollut ikävä! Hassu sattuma että teit paluun tekstillä, joka sata prosenttisesti kuvaa omaa oloani tällä hetkellä. Ehkä välillä on ihan ok olla hukassa.
En viitsi tänne kommenttikenttään purkaa sen enenpää pahaa oloani, mutta tiedän miltä tuntuu kun on sellainen olo, että elämä on menossa väärään suuntaan.
Itselleen pitää välillä antaa vaan aikaa. Kyllä me pärjätään! xx

Vierailija

Voihan keljuus sentään, toivon hyviä voimia ja leutoja tuulia olotilaasi. Oot niin huisin mukavan oloinen tyyppi ja odottelen aina postauksiasi. Mutta näistä paineita älä ota, hyviä vointeja toivottelen :)

Vierailija

VIVIAN! Saavuit sitte tämmösellä viestinnöksellä JUST ETKÄ MELKEIN sillä hetkellä, kun sitä eniten tarvitsin. Keväällä helpotti, kun joku sanoi mulle juu-ri nuo samat sanat - tällä kertaa, kun se yhä vähän liian merkityksellinen sanoja ei oo enää lähipiirissä, pitäs vaan muistaa ja muistaa ja muistaa ja uskoa ja uskoa ja uskoa ne. Että ihan ymmärrettävää, että tällaisessa tilanteessa tuntuupi paskalta. Että saa tuntua. Ja sitten pitää vaan huolehtia ja tykätä itsestä vielä ihan miljoonakertaisesti tavallistakin enemmän.

Eli kuten toinen vierailija yllä jo sen kertoikin: kyllä me pärjätään!!!! xxxxx

Seuraa 

VIVIAN VALPURI / 25 / FIN - DK Blogger, columnist, freelancer journalist, fashion branding & marketing student and the nicest goddamn dame that ever lived. Contact: vivian.valpuri@gmail.com Snapchat: vivianvalpuri

Teemat

Blogiarkisto

2015
2014
2013

Kategoriat

Instagram