En ole itse lainkaan musikaalinen, mutta musiikki ja musiikin taitajat ovat aina saaneet mussa suuria tunteita aikaiseksi. Siksi ei ollutkaan mikään ihme, että törmätessäni Facebookissa Saara Aallon koe-esiintymiseen Britannian X-Factorissa ei mennyt aikaakaan kun kyyneleet kihosivat silmiini ja kylmät väreet hiipivät pitkin selkärankaa. Mikä ääni! Mikä ihana ulospäin säihkyvä positiivisuus! En voinut olla hymyilemättä ja tuntemasta ihan äärimmäistä ylpeyttä suomalaisuudestani ja Saarasta - jes, juuri tällaista suomikuvaa on ihana nähdä ulkomaille levitettävän. Että täällä kyllä osataan tehdä muutakin kuin keksiä pelejä ja pelata lätkää (vaikkei niissäkään vikaa ole) ja että ihmisiä on meilläkin niin monenlaisia muita kuin vain kylmäkiskoisia kimiräikkösiä. Ihana ylipäätään nähdä jonkun, siis ihan kenen tahansa, menestyvän jossakin itselleen tärkeässä.

Avasin ihan mielenkiinnosta videoklipin alle ilmestyneet kommentit, sillä kaikkihan nyt ovat varmasti innoissaan siitä, miten pienen maamme kasvatti pärjää kansainvälisillä areenoilla. Vaan mitä vielä - kommentti toisensa jälkeen siitä, miten Saaran ei nyt alkuunkaan niin kokeneena artistina pitäisi kyseisessä kisassa kilpailla. Joku on kuin nappina silmään heittänyt keskustelun keskelle meemin "suomalainen on ainoa ihminen, joka on valmis maksamaan 50e siitä, ettei naapuri saa satasta". 

Jos kaivaudutaan ihan tilanteen alkujuurille, on Saaran syy osallistumiseen se, että suomalaiset levy-yhtiöt ovat halunneet rajoittaa hänen tekemisiään ja vaatineet luopumaan englannin kielestä - sopimusta ei siis ole syntynyt. 

Tällaisten tarinoiden edessä sitä oikeasti pysähtyy hetkeksi ihan hiljaa miettimään: mitähän tapahtuisi, jos kateudesta opeteltaisiin eroon? Jos kaikki siihen käytetty energia kohdistettaisiinkin siihen, että kannustetaan, ollaan ylpeitä ja tuetaan? Mitä tapahtuisi, jos itseään toteuttaville tyypeille, ihmisille joilla on selkeä unelma ja tavoitteet, annettaisiin entistä vapaammat kädet tehdä töitä juuri niiden asioiden eteen, itse parhaaksi näkemällään tavalla? 

Mun edellisessä työpaikassa mua kannustettiin aina olemaan parempi. Kannustettiin, ei painostettu. Mulle opetettiin eväät, joilla alkaa töihin ja loppu olikin omilla harteillani, kuitenkin niin, että mulla oli aina joku, jonka puoleen kääntyä. Sain palautetta, mutta sain myös itse antaa palautetta muille. Ei tyydytty vain sanomaan "näin asiat ovat aina olleet", vaan kun idea esitettiin, se laitettiin heti täytäntöön. Aina, siis ihan aina, oltiin valmiita kokeilemaan uusia asioita ja toimintatapoja. Sillä virheitä ei pelätty, niistä opittiin. Learning by doing. Mulla ei ole koskaan ennen ollut senlaista työpaikkaa, ja sen vuoden aikana musta tuli ihan huimasti paljon itsevarmempi. 

Voisin kirjoittaa kilometrin pituisen listan siitä, mitkä asiat tämänhetkisessä maailmassa mua surettavat, suututtavat tai huolestuttavat. Mutta tällä hetkellä listan ykköspaikalla keikkuu se fakta, että muiden ihmisten tavoitteet, unelmat ja intohimot ollaan niin valmiita lyttäämään, tai jo alun alkujaan ampumaan alas. Se saattaa olla myös aika monen muun sillä listalla keikkuvan pahan alku ja juuri. 

Pahansuopuudella, toisten rajoittamisella ja tukahduttamisella ei saada mitään aikaiseksi. Opettamalla, inspiroimalla ja kannustamalla saadaan. 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

22-vuotias turkulainen totuttelee takaisin elämään Suomessa ulkomailla vietettyjen välivuosien jälkeen. Runoilua elämästä hymynkare huulilla! 

Instagram @emiliaidamaria

Contact emppu.pesonen@gmail.com

 

Blogiarkisto

2016